keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Tiistai on touhua täynnä

Mikähän sen määrittää, että alkaako päivä hyvin vai hyvin huonosti? Piisaako energiaa, vai tuntuuko siltä, että silmät lupsahtelee turhankin usein päivän aikana? Sillä ei ainakaan ole vaikutusta nukkuuko Ruune heräillen usein tai kikkuloiden aamuyön, vai nukkuukö hyvin. Se on joku muu kuin hyvät yöunet, mitkä välillä tuntuu määrittävän sitä, paljonko energiaa on käytettävissä ennen hyytymispistettä.

Muutama päivä meni puolivetämättömänä, mutta tänään on tuntunut saaneen aikaiseksi yhtä sun toista.

Ruune sai lähetteen verikokeisiin, josta otettaisiin allergeenit verestä. Joten heitettyä Veikka kerhoon olikin ohjelmassa pienen miehen pistely.

Onneksi mukana oli Tyty, joka piti Ruunen huomion muualla pelleilemällä omaan tuttuun tyyliinsä. Huomaa, että nämä kaksi ovat lähentyneet kovasti viime aikoina; Tyty on ensimmäisenä parvekkeen oven takana kun vauva herää, aamulla tulee toivottamaan pikkuveljelle ensimmäisenä hyvät huomenet ja aina puhuu pojalle hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Koskaan ei suutu tai kimmastu, vaikka pikkuveli välillä ottaakin niitä mimmin tärkeimpiä aarteita hyppysiinsä.

Joka tapauksessa, näytteenotto sormen päästä onnistui sangen hyvin, vaikka millin putki olikin täytettävänä. Poika ei itkeny vaikka pistettiin pariin otteeseen, mutta väkisin kädestä pito saikin raivon aikaiseksi. Onneksi Tyty pisti parastaan kukkuuleikeillään ja ilveilyillään. Vähällä siis selvisi potilas.

Viikon ostokset prismasta ja lopuksi vielä ikean kautta hakemaan junanrataosia. Ei ollut lapset jotka radanosia hinkuivat, vaan äiti. Jos joku leikki on kivaa, niin ratojen rakentaminen. Ja saatiinkin lastenhuoneen lattia-ala vallattua junineen, siltoineen ja raiteineen aika mukavasti iltapäivän aikana.

Iltapäivä meni siivotessa ja muutama elokuva sivusilmällä katsoen. Tein tunnukset Viaplaylle ja lapsetkin olivat tohkeissaan kun pitkästä aikaa pääsivät katsomaan hyviä lastenelokuvia. Meillä ei vieläkään ole telkkaria, eikä tuskin tulekaan (Tyty sai kovan hepulin reissussa kun pyysi, että voisi katsoa telkkarista Doraa. Yritin selittää ettei telkkari toimi niin. Ei mennyt jakeluun.), sillä netissä löytyy kyllä mielenkiintoista katsottavaa jos haluaa.

Teen tullessa kotiin nappasin Veikan ja lähdettiin vielä käymään ikeassa, sillä muutama räsymatto oli mielessä huonoksi menneiden eteisen mattojen tilalle. Ei ollut räsymattoja, mutta saatiinkin Veikan kanssa tuhlattua sitten yhteen jos toiseen. Tee ei ollut kovin mielissään; juuri vasta pistin pihalle tavaraa. Yritin kyllä ajatella ostoksia tehdessä, että en ostaisi muuta kuin sellaista, mikä helpottaisi kotona olemista, täällä kun ollaan kuitenkin aika paljon.

Joten mukaan lähti liitutaulut seinille: toinen lastenhuoneeseen ja toinen keittiöön, johon voisi suunnitella viikon ruokalistaa (ollut jo mielessä siitä lähtien kun ystävien seinällä tällaisen loistoidean näin). Eteiseen hommasin lehtitelineen seinälle. Teelle tulee joka päivä lehti ja yleensä tungen ne suoraan keräykseen jollei mies ehdi niitä pelastaa. Nyt on jokaiselle oma loossi; Teelle, minulle ja muksuille yhteinen.

Tukeva jakkara lähti kahdeksalla eurolla. Sellainen, mikä toimii pienien keittiöapureiden kanssa, kun täytyy yltää kunnolla tiskipöydälle.

Hyvä kuorimaveitsi ja ystäville tuparilahjat. Pyykkiripustin ja ainut "turhake" oli lintuhäkin tapainen. "Mä olen aina halunnut lemmikkiä", tokaisi Veikka jälkeenpäin.

Eli nyt on siis tuhlattu koko kevään edestä. Räsymatot jäi saamatta, mutta seuraavaksi suuntaan metsästämään niitä kirpparille.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Neuvolaa

Tänään oli Ruunen neuvolalääkäri, eilen itse neuvola.

Olikin ihana nähdä vanha tuttu neuvolaterkka, se joka oli jo Veikan raskausaikaan ja jäi vuorotteluvapaalle Tytyn ollessa ihan pieni. Ruunen raskausaikana terkat vaihtuivat tasaisesti ja nyt vihdoin tavattiin taas pitkän ajan jälkeen!

Lottovoitto on kyllä hyvä neuvolaterkka. Sellainen, jonka vastaanotolla huomataan sekä vauva, äiti että sisaruksetkin, vaikka aika olisikin tiukassa. Muistetaan kysyä rutiinikysymyksien yhteydessä vähän ekstraakin ja jonka luona voi kertoa ilot ja murheet ihan juuri niinkuin ne kokee.

Ruune vetelee edelleen siellä miinuskäyrillä. Nyt huidellaan -16 kaikesta syömisestä huolimatta. Poika on vielä ruvennut "steppailemaan" paikoillaan, joten näyttää siltä, kuin koko ajan olisi kova meno jonnekin vaikka eteenpäin ei vielä pääsekään. Joten kulutuskin on varmasti noussut.

Reissun jälkeen maisteltiin vähän puuroa. Yöt kun olivat olleet jo reilut kaksi viikkoa paljon risaisempia ja selvää kiinnostusta pöperöihin oli.

Alku menikin hyvin ja puurot upposi. Ja sitten tuli täysi stoppi. Onneksi maitoa riittää, mutta neuvolasta kehottivat aloittelemaan kiinteitä uudestaan painon vuoksi.

Tuota neuvoa olen aina ihmetellyt. Desissä kasvissosetta ei kuitenkaan ole yhtä paljon kaloreita kuin desissä maitoa. Vai onko tarkoitus lisätä öljyä ruoan sekaan?

Joka tapauksessa, eilen kokeilin antaa hunajamelonia omin käsin syötynä ja se upposi. Sen verran pehmeää kun oli, poika sai ikenillä mussutettua pehmeää hedelmää. Soseina ei sitten mennytkään ihan niin hyvin. Joten pitääkin ruveta miettimään muita hyviä vaihtoehtoja, joita itse voisi nakertaa. Pehmeässä avokadossa olisi ainakin paljon energiaa...

Aulassa pois lähtiessä oli toinen äiti lisäkseni. Vähän jäin kuuntelemaan kun vauva rupesi rattaissa itkemään, että oikeastiko nainen tokaisi vauvalle, että "mitä sä siellä karjut, juo nyt sitä maitoas vaan. Voi perkele sentään!"

Jatkoteksti oli sitten sen mukaista, että olin ihan tyytyväinen, että terkan huoneen ovi oli auki ja kaikki teksti meni sinnekin korviin. Ei nimittäin vaikuttanut asiat olevan ihan kohdallaan siinä perheessä. Jos n. 4kk ikäiselle vauvalle kiroillaan, muutaman vuoden ikäinen laitetaan vahtimaan vauvaa ja kun lapsi sanoo äidille vauvan itkevän, solvataan lasta tyhmäksi. Olisi tehnyt mieli napata lapset kainaloon, usuttaa äiti nukkumaan ja sen jälkeen hakemaan apua.Tai katkaisuun. Habitus oli vähän sen oloinen.

Vähän jäi kyllä vaivaamaan. Onneksi meillä on pätevä terkka, jolla on silmät selässä.

Tänään oli avoimessa kerhossa parin viikon ikäinen vauva. Voi pyhä sylvi, miten voi iskeä vauvakuume, vaikka oma vauva on vielä vauva!  Onko se joku sisäinen biologinen kello, mikä on jumahtanut osoittamaan sitä vauvakuumetta, eikä pääse siitä seuraavaan pykälään?

Samalla juttelin vauvan äidin kanssa, joka kertoi uudesta arjesta kahden lapsen kanssa. Yritin valaa uskoa, että kyllä se helpottaa. Toisen tulon jälkeen muuttuu niin moni kun täytyy opetella jakamaan huomio, jonka ennen on voinut antaa vain yhdelle. Ja omatunto soimaa alituisesti sen vuoksi.

Mutta nyt kunnostautumaan. Tiedossa ulkona syömistä hyvässä seurassa pitkästä aikaa!


keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Blogin alusta tänne ja mielenrauhaa

Olen viime aikoina miettinyt paljon asioita ja omaa olemistani. Ja tätä blogia miettiessäni on ehkä helpointa nähdä taaksepäin se, millaiseksi itse on muuttunut reilussa kahdessa vuodessa.

Blogia aloittaessani olin ahdistunut, pää huusi ajatuksia ja tämä oli se paikka mihin purin angstini ja vittupäät lensi. Päivät täyttyivät tekemisestä, sillä paikallaan ei voinut olla. Muuten olisi pää hajonnut. Jossakin postauksessa muistan kirjoittaneeni, että olimme puistossa ja puolen kahdeksan aikaan aamulla pilkkopimeässä. Kotoa poispääsy oli selvästi pakokeino, vaikkei korvien väliin auttanut kuin hetkeksi.

Kävin neuvolapsykologilla ja käyden läpi asioita, joita en olisi halunnut käydä. Milloin menin psykologille itkien, milloin lähdin itkien. Kotipalvelu kävi, ja heidän käydessään nukuin tai vain olin. Välillä tuntui että elämä voittaa, sitten hajosi taas, tippui mustaan aukkoon ja aamulla heräsi tuntien möykyn rinnassa ja kurkussa.

Kävin hypnoosista hakemassa apua. Se vain pahensi asioita lätkäisten naamalle piilossa olleet unohdetut tunteet.

Huhtikuun tietämillä psykologi ehdotti ahdistuslääkettä. Ajatus ahdisti. Lopulta kävelin lääkärin vastaanotolle ja lähdin resepti kourassa pois.

Psykologilla tehtiin kovasti töitä ja lääkekin rupesi vaikuttamaan. Ehdotettiin yhteistä terapiamuotoa minulle ja Tytylle. Vieläkin muistan sen tunteen, kun keskellä yötä pidin sylissäni yhdeksän kuukauden ikäistä tyttöäni ja tajusin, että vihdoin olin kiintynyt häneen ja tunsin lämpöä lastani katsoessa.

Kesä oli keveää aikaa. Syksyllä olo oli kiikun kaakun. Kävin kontrollikäynnillä psykologilla ja kerroin ettei terapialle Tytyn kanssa ollut tarvetta. Koin, että vihdoin tunsin lastani kohtaan niitä tunteita kuin esikoistakin kohtaan.

Vaihdettiin lääkettä. Pystyin jo sanomaan, että elämä tulisi voittamaan ja sairastuminen oli sellainen koulu, jota en rankkuudesta huolimatta olisi vaihtanut pois. Niin ison muutoksen se laittoi alulle.

Alkutalvesta tuli yllätysraskaus. Alkushokin jälkeen olin onnellinen. Tee teki paljon töitä, tuntui, että erimme eri maailmoissa.

Kävimme pariterapiassa toteamassa, että ehkä saamme asiat paremmin itse kuntoon. Lopetin lääkityksen kun sitä suositeltiin, vain huomatakseni oman olon menevän alaspäin kuin lehmänhäntä. Elämästä hävisi jälleen kaikki ilo.

Sain uuden lääkityksen, tuli kevät. Loppuraskaus meni hyvin ilman suurempia mielialanvaihteluita. Nautin kotonaolosta lasten kanssa.

Ruune syntyi. Tee jäi opintovapaalle. Syksy oli kiireetöntä aikaa.

Joulukuussa lähdimme reissuun ja viikko sitten tulimme takaisin.

En tiedä oliko se paikan vaihto, kiireetön ympäristö vai mikä, mutta tuolla reissussa mietin paljon itseäni ja omaa muuttumistani ihmisenä.

Oma muuttuminen on ollut pitkä prosessi, mikä on käynyt vähitellen. Tällä hetkellä voin sanoa olevani perusonnellinen ihminen, joka on löytänyt tietynlaisen mielenrauhan. Sen, mitä olen kaivannut ja mitä kohti olen pyrkinyt sinnikkäästi viimeisten parin vuoden aikana.

Vaikka aiemminkin viihdyin suht hyvin omissa nahoissani, nykyään viihdyn erinomaisesti. Mielummin valitsen oman yksinäisen seurani kuin huonon seuran, jos näistä kahdesta pitäisi valita.

Reissussa huomasin kaipaavani sitä jatkuvaa kiireettömyyden tuntua, joka Thaimaassa monessa paikkaa vallitsee. Vaikka ihmiset tekevät pitkää päivää, monikin sanoi ettei se haittaa. Tahti nimittäin on jotakin ihan muuta. Ehditään jutella ja laskea leikkiä, istua alas ja olla. Ollaan tärkeitä vaikka kalenteri ei olekaan ylibuukattu.

Temppelillä käyminen oli hyvä hiljentymisen paikka. Vaikka aiemminkin olen käynyt, nyt se jotenkin kolahti. Tietty pysähtyneisyys, suvaitsevaisuus ja rauha tuntui leijuvan paikassa. Olisin voinut jäädä sinne.

Sen olon, mitä tuolla koin, toivoin saavani mukanani Suomeen. Ja nyt ainakin siltä tuntuu. Sain temppelistä nunnalta rannekkeen, jonka munkit ovat siunanneet. Rannekkeessa on kaksi tekstiä, joiden käännöstä kyselin useammilta paikallisilta.

Toinen teksti jäi vähän epäselväksi, sillä suoraa käännöstä englanniksi ei ole. Sain muutamia erilaisia vastauksia, mutta toiseen tekstiin kerrottiin "when you´re angry for someone, you say this words quiet in your head and you feel calm and soft inside. Not angry anymore."

Ja se tosiaan auttaa. Jopa huomaan, että ensimmäistä kertaa ajattelen inhokkitalvestani eri tavalla. En vieläkään pidä siitä, mutta huomaan ettei se haittaa, kun omien korvien välissä on hyvä meno.

Huomaan, että Teelle taitaa välillä olla kova paikka vaimon muuttuminen. Enää minä en olekaan se hajoileva stressihirviö, joka jynssää keittiönpöytää, testailee että ovet ovat varmasti lukossa ja öisin tarkastelee, että uuni on pois päältä. Toisen ei tarvitse enää olla se turva ja tuki, se, jonka pitää pysyä kasassa. Eikä kaikkia vaimon skitsahteluita voi laittaa enää "vain" ahdistuksen piikkiin.

Nyt kun tästä olosta saisi vielä pidettyä kiinni. Ainakin kun se on kerran saavutettu, uskon, että siihen on helpompi palata.


Thaimaan kuvia osa 3: Phuket ja Bangkok


Phuket town



Kahvilla.


Vaarin viikset.

Rapsakkaa välipalaa.

Temppelillä.



Big Buddhan rakentamiseen sai osallistua lajoittamalla pienen summan. Tällöin sai kirjoittaa omat toiveet rakentamiseen käytettävän laatan toiselle puolelle.



Kalastajien satamassa. Toisella puolella tietä oli ravintolat, mihin sai viedä ostoksensa ja niistä valmistettiin herkullinen ateria.

Surinin paras ruokapaikka mukavine omistajineen.


Gibbon rehabilition project




Huolien ja murheiden lähettäminen pois lyhdyn mukana.

Bangokin hotelli (ja Veikan liimaama security check- lappu mimmin selässä.)



Hotellin vierellä kulki joki.

Jonka varrella asuttiin.

Temppeli oli joen toisella puolella.


Ruokahetki markkinoilla.





Aamuaurinko ennen kentälle lähtöä.


Simahtaneet kotiinpalaajat. (Veikalla on kyselykausi. Aioin laskea monta kertaa poika kysyy kotimatkalla kysymyksen. Luovutin ennen koneen nousua. Jäbä oli tuohon mennessä tehnyt nimittäin 76 kysymystä...)

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Thaimaan kuvia osa 2: Ao Nang, Krabi ja Koh Jum.

Ao Nangin maisemia.

Hotellin parvekkeen näkymät. Aamuauringossa vuoret olivat varsin vaikuttavan näköiset.

Railaylle menossa.

Muistelin, että Railayn toiselta rannalta pääsi toiselle puolelle luolan kautta. Olin väärässä ja löysin itseni näin kauniita maisemia ihailemasta.


Railayn tippukiviluola.

Ateriatauko.

Hotellin sylissäpitelijä.

Tytyn kanssa syömässä. Pirtelöt oli parhaita ja maksoivat kyseisessä paikassa 40 senttiä.

Jouluaaton aamiainen.

Tiger Cave Temple.

Tee ja Veikka pääsivät ylös asti.


Lapsille taattu ruoka oli kana ja maissi katukojusta (eikä kannata antaa ulkonäön pettää; tuoretta ruokaa hygieenisesti.)

Veikka intoutui nuudelikeitoista.

Veikan kanssa minigolfia näissä maisemissa.



Pieni paratiisi: Koh Jum.

Likaraidat.



Lähes autio jättihiekkalaatikkoranta.

Lähdettiin etsimään kauppaa.




Kumipuita ja kumin tekoa.

Mustalaiskalastajakylä.


Ihmettelyä puolin ja toisin. Vaalea Ruune herätti mielenkiinnon.

Autio ranta.


Eräs perhe teki meille ruokaa saarikierroksen päätteeksi. Talo oli harkoista ja ikkunoissa ei ollut laseja. Kattona toimi pelti.

Ao Nang.

Phuketiin.