Olipa varsin rentouttava vuorokausi Teen yllätyksen parissa!
Keskustassa pientä shoppailua, löysin reilulla parilla kympillä itselleni kesäksi kolmet shortsit ja muksuille jotakin pientä tarpeellista. Yhdeltä suuntasin Tennarin eteen, missä odottikin lapsuudenystävä! Sieltä syömään ja matka jatkui Pasilaan.
Hieman mietin, että mitähän Pasilassa on. Matkan aikana ajatus kasvoi päässäni ja lopulta osui oikeaan; Tee oli varannut itselleni hotelliyön.
Pari tuntia lepoa ja junalla Tikkurilaan. Siellä epäilin Heurekan ruumisnäyttelyä, mutta toisin kävi; toinen kaveri tuli autolla, hypättiin kaikki kolme matkaan ja löysin itseni Flamingosta. Nurkan takaa vielä ennen spahan menoa kuului tuttu "hei!" ja kolmas ystävä liittyi joukkoon mukaan.
Ja mikä parasta Flamingossa: lapsivapaavyöhyke. Itse en todellakaan pistä pahitteeksi näitä paikkoja, joihin lapsilla ei ole asiaa. Jos olet lähes 24/7 lasten kanssa, ei ehkä ensimmäisenä lasten mölinää kaipaa vapaalla.
Spassa nautittiin saunomisesta, altaissa lillumisesta ja juomista. Lopuksi vielä suunnattiin viimeiseksi mukaan eksyneen ystävän kanssa New bamboo centeriin syömään ja Lasipalatsin terassille.
Yhdeltätoista takaisin hotellilla, lehden lukua, Fazer sinisen tuhoamista ja sikeää, unia täynnä olevaa nukkumista puhtaiden lakanoiden välissä aamuun saakka.
Aamulla pääsin vielä rauhassa aamupalapöytään. Ihanaa, sai ilman kiirettä syödä aamupalansa, juoda kahvinsa ja lukea lehteä.
Siivottu koti ja hyväntuuliset lapset odottivat kotona. Loppu päivä jatkui mukavasti auringonpaisteessa ja oravia syötellen.
Nyt on rento ja levännyt olo!
(Ihmettelin, kun rintoja pakottaa pahasti. Tee sanoi niiden kasvaneen kummasti. Muutaman kerran olen myös huomannut, että ihan kuin maito "nousisi"; samanlaista tuttua kihelmöintiä.
Joten ei ollutkaan ihme, että kokeillessani maitoa tuli suihkuten! Ei vielä kertaakaan ole tässä vaiheessa tullut noin paljon, muutamia tippoja ehkä. No, selittää ainakin miksi rintoja on kivistänyt ja olleet turvoksissa...)
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
perjantai 17. toukokuuta 2013
Äidin huoli
Joskus tuli Teen kanssa puheeksi se, että kummasta lapsesta on enemmän huolissaan. En tiedä, että johtuuko sukupuolesta, mutta enemmän olin itse huolissani Veikasta, Tee taas Tytystä.
Jotenkin koen, etten ole Tytystä ja hänen kasvusta ja tulevaisuudesta samalla tavalla huolissani. Neitin luonteesta kun löytyy tiettyä omapäisyyttä, tahtoa jos haluaa jotakin, empaattisuutta, muut huomioon ottamista ja kipakkuutta jos joku yrittää "kävellä ylitse." Toisin kuin Veikka, Tytyn kokiessa tulleensa väärin kohdelluksi hän pitää puolensa ja nostaa älläkän.
Ehkä se on myös sitä, että Tyty on tyttö. Itse tietää, millaista tytön elämä noin pääpiirteittäin on kasvuineen ja kehityksineen. Muutenkin koen, että miehet ovat tietyllä tavalla herkempiä kuin naiset. Naiset pystyvät verbaalisesti ilmaisemaan itseään ja puhuvat (yleistäen) herkemmin tunteistaan ja ajatuksistaan. Se jo mielestäni vie pitkälle.
Johtuuko se sitten siitä, että Veikka on esikoinen, hän on poika, vaiko siitä, että on Tytyä selvästi herkempi, mutta välillä olen sydän syrjälläni, että mitenhän tuo pieni mies tulee selviämään kaikista sydänsuruista ja koettelemuksista.
Poikien maailma on tietysti vieraampi, joten siitäkin voi olla kysymys. Ja jollakin tapaa voin ymmärtää niitä äitejä, jotka eivät osaa laskea aikuisista pojistaan irti... (vaikka aion taistella joutumasta siihen kategoriaan.)
Kun vastaan tulee tilanne, jolloin Veikkaa kohdellaan väärin, pojalle yleensä tulee paha mieli. Toinen kun itse on toiset huomioonottava ja harvemmin kieltäytyy leikkimästä jonkun kanssa. Yleensä ne ovat sitten vähän rämäpäisempiä kavereita.
Olinkin tietyllä tavalla helpottunut, kun junassa pienempi poika löi Veikkaa. Aluksi Veikka selvästi tunsi mielipahaa, mutta kun nassikka ehti toisen kerran hutaista, Veikka karjaisi "Minua ei saa lyölä!"
Yritänkin saada pikku hiljaa hivutettua Veikalle sitä ajatusta, että puolensa saa pitää jos joku kohtelee väärin. Toiset pitää ottaa huomioon ja muille pitää olla ystävällinen, mutta kukaan ei saa kävellä ylitse tai kohdella Veikkaakaan huonosti.
Onko muilla samanlaisia huolia omista lapsistaan? Harvoin näistä on tullut juteltua toisten kanssa, joten olisi kiva kuulla muiden tuntemuksia.
Jotenkin koen, etten ole Tytystä ja hänen kasvusta ja tulevaisuudesta samalla tavalla huolissani. Neitin luonteesta kun löytyy tiettyä omapäisyyttä, tahtoa jos haluaa jotakin, empaattisuutta, muut huomioon ottamista ja kipakkuutta jos joku yrittää "kävellä ylitse." Toisin kuin Veikka, Tytyn kokiessa tulleensa väärin kohdelluksi hän pitää puolensa ja nostaa älläkän.
Ehkä se on myös sitä, että Tyty on tyttö. Itse tietää, millaista tytön elämä noin pääpiirteittäin on kasvuineen ja kehityksineen. Muutenkin koen, että miehet ovat tietyllä tavalla herkempiä kuin naiset. Naiset pystyvät verbaalisesti ilmaisemaan itseään ja puhuvat (yleistäen) herkemmin tunteistaan ja ajatuksistaan. Se jo mielestäni vie pitkälle.
Johtuuko se sitten siitä, että Veikka on esikoinen, hän on poika, vaiko siitä, että on Tytyä selvästi herkempi, mutta välillä olen sydän syrjälläni, että mitenhän tuo pieni mies tulee selviämään kaikista sydänsuruista ja koettelemuksista.
Poikien maailma on tietysti vieraampi, joten siitäkin voi olla kysymys. Ja jollakin tapaa voin ymmärtää niitä äitejä, jotka eivät osaa laskea aikuisista pojistaan irti... (vaikka aion taistella joutumasta siihen kategoriaan.)
Kun vastaan tulee tilanne, jolloin Veikkaa kohdellaan väärin, pojalle yleensä tulee paha mieli. Toinen kun itse on toiset huomioonottava ja harvemmin kieltäytyy leikkimästä jonkun kanssa. Yleensä ne ovat sitten vähän rämäpäisempiä kavereita.
Olinkin tietyllä tavalla helpottunut, kun junassa pienempi poika löi Veikkaa. Aluksi Veikka selvästi tunsi mielipahaa, mutta kun nassikka ehti toisen kerran hutaista, Veikka karjaisi "Minua ei saa lyölä!"
Yritänkin saada pikku hiljaa hivutettua Veikalle sitä ajatusta, että puolensa saa pitää jos joku kohtelee väärin. Toiset pitää ottaa huomioon ja muille pitää olla ystävällinen, mutta kukaan ei saa kävellä ylitse tai kohdella Veikkaakaan huonosti.
Onko muilla samanlaisia huolia omista lapsistaan? Harvoin näistä on tullut juteltua toisten kanssa, joten olisi kiva kuulla muiden tuntemuksia.
Hermo piukalla ja Yllätys nro 3.
Tyty heräsi aamulla Teen kolinaan keittiössä kuuden jälkeen. Ärripäät lenteli mielessäni, neiti kun oli nukahtanut illalla kymmenen aikaan. Tietäisi huonoa.
Aamupäivä olikin yhtä pirua. Jo ennen yhdeksää olin niin kypsä jatkuvaan narinaan ja valitukseen.
"Nyt en kuuntele enää yhtään!" ja lähdin jäähylle makkariin. Puhisten ja puhkuen petasin sänkyjä ja kuuntelin kahden kiljukaulan huutoa aamiaispöydässä.
"Sovitaanko, että te narisette ja kitisette vähemmän ja äiti huutaa vähemmän?" kysyin takaisin mentyäni.
"Ei onnistu."
Ok.
Veikalla joka toinen sana on ollut "haluan". Tai "Anna." Tai "Lisää!" Nirinää ja narinaa kun jotakin ei saa, huutoa ja itkua kun siskolla on just se lelu, mikä on lojunut viimeiset puoli vuorokautta lattialla, eikä kumpikaan ole leikkinyt sillä.
Perjantain kunniaksi rupesi äidillä leikkaamaan kiinni ja harkitsin jo vakavissani menolipun varaamista johonkin lapsettomaan maailman kolkkaan.
Joten tämä yllätys Teeltä ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. Lause "kreivin aikaan" sai ihan uuden ulottuvuuden.
Aamupäivä olikin yhtä pirua. Jo ennen yhdeksää olin niin kypsä jatkuvaan narinaan ja valitukseen.
"Nyt en kuuntele enää yhtään!" ja lähdin jäähylle makkariin. Puhisten ja puhkuen petasin sänkyjä ja kuuntelin kahden kiljukaulan huutoa aamiaispöydässä.
"Sovitaanko, että te narisette ja kitisette vähemmän ja äiti huutaa vähemmän?" kysyin takaisin mentyäni.
"Ei onnistu."
Ok.
Veikalla joka toinen sana on ollut "haluan". Tai "Anna." Tai "Lisää!" Nirinää ja narinaa kun jotakin ei saa, huutoa ja itkua kun siskolla on just se lelu, mikä on lojunut viimeiset puoli vuorokautta lattialla, eikä kumpikaan ole leikkinyt sillä.
Perjantain kunniaksi rupesi äidillä leikkaamaan kiinni ja harkitsin jo vakavissani menolipun varaamista johonkin lapsettomaan maailman kolkkaan.
Joten tämä yllätys Teeltä ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. Lause "kreivin aikaan" sai ihan uuden ulottuvuuden.
(Ai niin, ja labrat olivat kunnossa! Sen kunniaksi vetäsin puoli litraa jädeä siirapilla höystettynä.)
torstai 16. toukokuuta 2013
Kukas teillä siivoo?!
No niin, litkut käyty juomassa ja tuloksia huomenna tiedossa. Sääs nähdä kuinka käy.
Kotiin tultuani Tee lähti töihin ja itse rupesin tekemään lähtöä puistoon muksujen kanssa. Kunnes silmiini osui paskainen liesi ja lavuaarit, jotka oli vuorattu ehkä yhden annoksen spagettisuikaleilla.
Voisin sanoa, että kilahti ihan perkeleesti ja kamelin kaula katkesi. Jo muutamana päivänä olen taas aatellut, että "jumatsuka, mä en tee täällä muuta kuin siivoan muksujen ja Teen sotkuja!" Lasten ja omat sotkut vielä menee, mutta ei aikuisen miehen.
Yleensä kun herään, kerään vessan lattialle viskotut vaipat. Kerään puurokupit pöydästä, hinkkaan pöydät,pesen ehkä edellis-illan iltapala kipot, jotka on pinttyneitä kuivasta puurosta. Keräilen Teen vaatteet sohvalta, pistän silitysraudan omalle paikalle, imuroin rikkaimurilla aamuiaisen jätökset ja ehkä edellis-illankin sotkut pöydän alta. Keräilen parittomia sukkia sängyn alta, siirtelen hiusmuotiluaineita ja nuuskankorvikerasioita pois lasten ulottuvilta.
Ei siinä mitään, jos nuo olisi omia sotkujani, mutta kun ei ole. Eikä ole edes lasten. Ja tuo on vasta aamu. Tuntuu, että asiat jätetään puolitiehen, eikä mitään voida viedä loppuun. Miksi se puurokippo on jätettävä tiskipöydälle, eikö sitä voi samalla tyhjentää, huuhdella ja laittaa tiskikoneeseen? Onko se niin vaikea siivota kokkauksien jäljet, varsinkin kun sitä kokkailua tapahtuu ehkä kerran kuukaudessa? Onko se nyt siis kotona olevan tehtävä siivota toisenkin aikuisen sotkut, häh? Mulla ei varmaan olekaan muuta hommaa. Prkle.
Ei saatana että ottaa vaan nuppiin. meidän ikuisuusriita, joka saa aina tulta siitä kun en enää taas jaksa ja Tee taas ei ymmärrä, että mitä vauhkoan. Ei mua haittaa lasten lelut levällään lattialla, maja rakennettuna sohvatyynyistä. Eikä haittaa joku yksittäinen juttu, joka pitää tehdä itse loppuun kun toinen on jättänyt kesken, mutta se ottaa nuppiin, että se on joka päiväistä ja pitkin päivää.
Oli sitten pakko vielä soittaa Teelle ja pitää palopuhe kun en tällä kertaa voinut vain kärsiä yksinäni herneestä nenässä. Lopussa rupesi itkettämään kun vitutti niin paljon ja oli pakko sulkea puhelin. Pian tulikin viesti, ettei oikein ymmärtänyt mikä nyt oli jäänyt tekemättä kun löin luurin korvaa. "Ihan sama" pystyin vain vastaamaan suuttumukseltani.
No, ei voi olla kovin vakavia (oikeita) ongelmia kun tällaisesta saa kitarisat vilkkumaan.
Tee sai eilen kuulla, että opintovapaa onnistuu ja on siis koko syksyn kotona, opiskellen. Ihana helpotuksen huokaus! Siinä sitten vessaa maalatessani kolmatta tuntia selkä vääränä olikin pakko puhista lavuaarin alta, että tyyppi sitten varmaan osallistuu enemmän ruoanlaittoon ja kotitöihin. Ihan kun ei nyt vain voisi iloita siitä, että saadaan paljon enemmän yhteistä aikaa ensi syksynä...
Kotiin tultuani Tee lähti töihin ja itse rupesin tekemään lähtöä puistoon muksujen kanssa. Kunnes silmiini osui paskainen liesi ja lavuaarit, jotka oli vuorattu ehkä yhden annoksen spagettisuikaleilla.
Voisin sanoa, että kilahti ihan perkeleesti ja kamelin kaula katkesi. Jo muutamana päivänä olen taas aatellut, että "jumatsuka, mä en tee täällä muuta kuin siivoan muksujen ja Teen sotkuja!" Lasten ja omat sotkut vielä menee, mutta ei aikuisen miehen.
Yleensä kun herään, kerään vessan lattialle viskotut vaipat. Kerään puurokupit pöydästä, hinkkaan pöydät,pesen ehkä edellis-illan iltapala kipot, jotka on pinttyneitä kuivasta puurosta. Keräilen Teen vaatteet sohvalta, pistän silitysraudan omalle paikalle, imuroin rikkaimurilla aamuiaisen jätökset ja ehkä edellis-illankin sotkut pöydän alta. Keräilen parittomia sukkia sängyn alta, siirtelen hiusmuotiluaineita ja nuuskankorvikerasioita pois lasten ulottuvilta.
Ei siinä mitään, jos nuo olisi omia sotkujani, mutta kun ei ole. Eikä ole edes lasten. Ja tuo on vasta aamu. Tuntuu, että asiat jätetään puolitiehen, eikä mitään voida viedä loppuun. Miksi se puurokippo on jätettävä tiskipöydälle, eikö sitä voi samalla tyhjentää, huuhdella ja laittaa tiskikoneeseen? Onko se niin vaikea siivota kokkauksien jäljet, varsinkin kun sitä kokkailua tapahtuu ehkä kerran kuukaudessa? Onko se nyt siis kotona olevan tehtävä siivota toisenkin aikuisen sotkut, häh? Mulla ei varmaan olekaan muuta hommaa. Prkle.
Ei saatana että ottaa vaan nuppiin. meidän ikuisuusriita, joka saa aina tulta siitä kun en enää taas jaksa ja Tee taas ei ymmärrä, että mitä vauhkoan. Ei mua haittaa lasten lelut levällään lattialla, maja rakennettuna sohvatyynyistä. Eikä haittaa joku yksittäinen juttu, joka pitää tehdä itse loppuun kun toinen on jättänyt kesken, mutta se ottaa nuppiin, että se on joka päiväistä ja pitkin päivää.
Oli sitten pakko vielä soittaa Teelle ja pitää palopuhe kun en tällä kertaa voinut vain kärsiä yksinäni herneestä nenässä. Lopussa rupesi itkettämään kun vitutti niin paljon ja oli pakko sulkea puhelin. Pian tulikin viesti, ettei oikein ymmärtänyt mikä nyt oli jäänyt tekemättä kun löin luurin korvaa. "Ihan sama" pystyin vain vastaamaan suuttumukseltani.
No, ei voi olla kovin vakavia (oikeita) ongelmia kun tällaisesta saa kitarisat vilkkumaan.
Tee sai eilen kuulla, että opintovapaa onnistuu ja on siis koko syksyn kotona, opiskellen. Ihana helpotuksen huokaus! Siinä sitten vessaa maalatessani kolmatta tuntia selkä vääränä olikin pakko puhista lavuaarin alta, että tyyppi sitten varmaan osallistuu enemmän ruoanlaittoon ja kotitöihin. Ihan kun ei nyt vain voisi iloita siitä, että saadaan paljon enemmän yhteistä aikaa ensi syksynä...
tiistai 14. toukokuuta 2013
Maalla on mukavaa (tiettyyn pisteeseen asti.)
Täällä ollaan vietelty hiljaiseloa helatorstaista lähtien. Tee jäi silloin vapaille ja viiteen päivään ehti mahtua niin luontopolkuilua Vuosaaressa meren äärellä, maalla pyörähtämistä parin yön verran, äitienpäivän viettoa ja rennosti ottamista.
Viikonloppuna rupesin vähän tarkemmin miettimään sitä sokerirasitusta. Rupesi oikeasti pelottamaan, että jos homma ei olekaan kunnossa sen osalta. Sunnuntaina vielä maistelin kohtuudella äitienpäiväherkkuja, mutta nyt olen ottanut aika sokerittoman linjan. Eipä tuon painonkaan tarvitsisi tuosta enää kamalasti nousta ja viikkoja on kuitenkin vielä jonkun verran jäljellä.
Mutta onneksi mielitekoani rahkaa saan edelleen uppoamaan hyvin sokerittoman mehukeiton, soijahiutaleiden ja vehnäleseiden kanssa. Siinä on herkkua ihan tarpeeksi. Ja kieltämättä tuli sellainen olo, että nyt on otettava itseään niskasta kiinni, vaikka arvot olisikin kohdallaan. Joka päivä kun pitää saada jotakin hyvää ja kunnolla sokeripitoista. Ei hyvä se.
Maalla pari yötä oli ihan tarpeeksi. Sitten oman isän, eli vaarin naama rupeaa riittämään. Tuntuu, että pari päivää molemmat jaksaa skarpata, sitten vaari jakelee (omasta mielestäni) vähemmän fiksuja ajatuksia ilmoille, itse sanon vastaan, vaari ei kestä sitä ja itseäni rupeaa ottamaan aivoon.
Lapsenahan vaarin kanssa sai aina olla varuillaan, että millä tuulella se tänään on; tuleeko huutoa ihan tyhjästä, lenteleekö tavarat, saadaanko haukut pienemmästäkin vai saattaako se jopa olla ihan ok tuulella. Onneksi ukko on oppinut käyttäytymään paremmin lastenlastensa kanssa kuin omien lastensa, mutta huomaa, että tietyn ajan jälkeen ei vaari jaksa enää yrittää käyttäytyä.
Nykyään ajattelen, että niin kauan kuin ei huuda kiroillen lasten kuullen, olkoot millainen on. Vanhaa, perähörkölässä asunutta ukkoa, jolla on omat pinttyneet ajatuksensa homoista, maahanmuuttajista, mustista, virolaisista (listaa voisi jatkaa loputtomiin) on paha enää saada muuttumaan. Silti sanon välillä oman mielipiteeni ja sota on heti valmis.
Eikä kyllä muutenkaan enää innosta yön yli reissut ennen vauvan syntymää. Muksut nukkuvat huonommin ja itse nukkuu tietysti huonommin. Jotenkin tämä oma koti ja pesä tuntuu nyt vain niin ihanalta ja helpolta. Joten meidän yövierailut maalle voi olla aika minimissään tänä kesänä.
Viikonloppuna rupesin vähän tarkemmin miettimään sitä sokerirasitusta. Rupesi oikeasti pelottamaan, että jos homma ei olekaan kunnossa sen osalta. Sunnuntaina vielä maistelin kohtuudella äitienpäiväherkkuja, mutta nyt olen ottanut aika sokerittoman linjan. Eipä tuon painonkaan tarvitsisi tuosta enää kamalasti nousta ja viikkoja on kuitenkin vielä jonkun verran jäljellä.
Mutta onneksi mielitekoani rahkaa saan edelleen uppoamaan hyvin sokerittoman mehukeiton, soijahiutaleiden ja vehnäleseiden kanssa. Siinä on herkkua ihan tarpeeksi. Ja kieltämättä tuli sellainen olo, että nyt on otettava itseään niskasta kiinni, vaikka arvot olisikin kohdallaan. Joka päivä kun pitää saada jotakin hyvää ja kunnolla sokeripitoista. Ei hyvä se.
Maalla pari yötä oli ihan tarpeeksi. Sitten oman isän, eli vaarin naama rupeaa riittämään. Tuntuu, että pari päivää molemmat jaksaa skarpata, sitten vaari jakelee (omasta mielestäni) vähemmän fiksuja ajatuksia ilmoille, itse sanon vastaan, vaari ei kestä sitä ja itseäni rupeaa ottamaan aivoon.
Lapsenahan vaarin kanssa sai aina olla varuillaan, että millä tuulella se tänään on; tuleeko huutoa ihan tyhjästä, lenteleekö tavarat, saadaanko haukut pienemmästäkin vai saattaako se jopa olla ihan ok tuulella. Onneksi ukko on oppinut käyttäytymään paremmin lastenlastensa kanssa kuin omien lastensa, mutta huomaa, että tietyn ajan jälkeen ei vaari jaksa enää yrittää käyttäytyä.
Nykyään ajattelen, että niin kauan kuin ei huuda kiroillen lasten kuullen, olkoot millainen on. Vanhaa, perähörkölässä asunutta ukkoa, jolla on omat pinttyneet ajatuksensa homoista, maahanmuuttajista, mustista, virolaisista (listaa voisi jatkaa loputtomiin) on paha enää saada muuttumaan. Silti sanon välillä oman mielipiteeni ja sota on heti valmis.
Eikä kyllä muutenkaan enää innosta yön yli reissut ennen vauvan syntymää. Muksut nukkuvat huonommin ja itse nukkuu tietysti huonommin. Jotenkin tämä oma koti ja pesä tuntuu nyt vain niin ihanalta ja helpolta. Joten meidän yövierailut maalle voi olla aika minimissään tänä kesänä.
 |
| Vuosaaressa helatorstaina. |
 |
| Vesi oli aika kylmää... |
 |
| Kuunneltiin pitkästä aikaa vauvan sydänääniä. |
 |
| Maalla. |
 |
| Äitienpäiväherkut. |
 |
| Tyty ihastui vaarin varpaisiin. Niistä täytyi ottaa kuva. |
 |
| Haettiin edullisesti käytetyt yhdistelmät. |
 |
| 27+2 |
perjantai 10. toukokuuta 2013
Neuvolalääkäri 26+5
Neuvolalekuri oli tänään. Ja passitus sokerirasitukseen tuli, niinkuin vähän uumoilin. Kohdun kasvu, yli 30v. ikä, normaalipainon ylärajalla oleva bmi ennen raskautta ja Tytyn 4 kilon syntymäpaino olivat tarpeeksi, että pääsen nauttimaan ihanaa sokerilitkua. Oli kyllä ihan tyytyväinen. Eipähän sitten tarvitse murehtia, ja jos on jotakin poikkeavaa niin se on sitten makeat hyvästi. Ja ehkä se olisi ihan paikallaan, että joku sanoisi, että nyt sen possuttelun on loputtava. Joka päivä on saatava jotakin makeaa. Karkit ja suklaan yritän kiertää, mutta jädeä onkin sitten tuhoutunut ihan kiitettävästi.
Kaikki muu oli hyvin, vauva oli perätilassa ja kovasti paukutteli yksiössään kantapäillään. Kohdunsuu oli ok ja verenpaineet paremmat kuin alussa (ehkä vaikutti sekin, että taisin olla ekaa kertaa vastaanotolla ilman kahta täystuholaista...).
Lääkkeestä kysyi, että luulenko pärjääväni loppu raskauden ilman vai jatketaanko synntykseen asti. Halusin ehdottomasti lopettaa, ettei pienelle tulisi vieroitusoireita. Sovittiin, että 34 viikolla puolitan ja kahden viikon ajan syön sillä annoksella. Sitten loppuu. Ja käsky kävi, että aloitan heti samana päivänä synnytyksen jälkeen. Hyvä, niin olin itsekin miettinyt.
Tästä voikin lähteä hyvällä mielellä viikonlopun viettoon maalle!
Kaikki muu oli hyvin, vauva oli perätilassa ja kovasti paukutteli yksiössään kantapäillään. Kohdunsuu oli ok ja verenpaineet paremmat kuin alussa (ehkä vaikutti sekin, että taisin olla ekaa kertaa vastaanotolla ilman kahta täystuholaista...).
Lääkkeestä kysyi, että luulenko pärjääväni loppu raskauden ilman vai jatketaanko synntykseen asti. Halusin ehdottomasti lopettaa, ettei pienelle tulisi vieroitusoireita. Sovittiin, että 34 viikolla puolitan ja kahden viikon ajan syön sillä annoksella. Sitten loppuu. Ja käsky kävi, että aloitan heti samana päivänä synnytyksen jälkeen. Hyvä, niin olin itsekin miettinyt.
Tästä voikin lähteä hyvällä mielellä viikonlopun viettoon maalle!
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Pähkinä nenässä
Tulipa tänä aamuna sitten testattua eräs lukemani keino.
Tyty pisti pähkinän nenään niin syvälle, ettei saanut pois.
Peitin toisen sieraimen, puhalsin suuhun ja pähkinä lensi räkäisenä poskelle.
Toimii!
Tyty pisti pähkinän nenään niin syvälle, ettei saanut pois.
Peitin toisen sieraimen, puhalsin suuhun ja pähkinä lensi räkäisenä poskelle.
Toimii!
tiistai 7. toukokuuta 2013
Yllätystä ja alkuviikko
Lauantaina tätini ajeli meille ja päästiin Teen kanssa viettämään tulevaa hääpäivää ennakkoon. Samaan syssyyn sain toisen osan Teen antamasta synttärilahjasta. Huhtikuussa kun moinen jäi väliin, on tässä kuussa tiedossa kaksi. I like it!
Ensin metrolla keskustaan, istuskelua terassilla auringonpaisteessa ja lopulta Tee vei kauppatorille, josta lähti paatti kiertämään itäsaaristoa. Aurinko, meri ja puffetruokaa!
Parin tunnin jälkeen käytiin vielä Cafe Köketissä Espalla kahvilla ja parin kaupan kautta kotiin. Veikalle muutama kesäpaita, Tytylle ensimmäiset ihka omat pikkarit (jotka äiti arvasi olevan suuri hitti eri eläinkuvioiden ansiosta. Neitihän sitten otti pikkuhousupussin aarteekseen, housuja vaihdeltiin tiuhaan ja pussi piti ottaa yöksi viereenkin...) ja shortsit. Äitikin sai uudet shortsit kesäksi ja kengät.
Kotona tädin hoivissa kaikki oli mennyt hyvin. Sama täti oli hoitamassa muksuja Rooman reissun aikana, ja taas oli keksinyt kaikkea kivaa; mummille ja äidille äitienpäiväkortit, metsässä rämpimistä ja uusia leikkejä.
Samaan syssyyn myös sovittiin, että täti olisi käytettävissä kun vauva syntyisi. Ihanaa, ratkesi tuokin asia!
(Tuli tuolla Kaivarissa törmättyä laumaan päiväkodin naperoita. Tuli taas sellainen olo, että onneksi ei ole tarvinnut laittaa muksuja tarhaan; pari hoitajaa ja en edes tiedä miten monta lasta oli. Muutama istui jäähyllä ja loput hihhuloivat päättömästi minkä kerkesivät. Hoitajilla hommaa piisasi.
Pari päivää sitten käveltiin toisen päiväkodin ohi, siellä oli siisti jono lapsia odottamassa sisään pääsyä. Kaksi pojista oli nyrkkisotaa, kolmas töni pientä tyttöä kunnes kaatusi itkien, pari muuta oli rinnuksissa kiinni. Yksi hoitaja yritti pitää jonkinlaista jöötä yllä, vaikka vähän mahdottomalta näytti. Tuli vain sellainen olo, että onneksi omien muksujen ei vielä tarvitse olla toisten tönittävänä ja pärjätä isoissa ryhmissä, joissa meno näyttää olevan välillä kuin neljän aikaa nakkarijonossa.)
Ensin metrolla keskustaan, istuskelua terassilla auringonpaisteessa ja lopulta Tee vei kauppatorille, josta lähti paatti kiertämään itäsaaristoa. Aurinko, meri ja puffetruokaa!
Parin tunnin jälkeen käytiin vielä Cafe Köketissä Espalla kahvilla ja parin kaupan kautta kotiin. Veikalle muutama kesäpaita, Tytylle ensimmäiset ihka omat pikkarit (jotka äiti arvasi olevan suuri hitti eri eläinkuvioiden ansiosta. Neitihän sitten otti pikkuhousupussin aarteekseen, housuja vaihdeltiin tiuhaan ja pussi piti ottaa yöksi viereenkin...) ja shortsit. Äitikin sai uudet shortsit kesäksi ja kengät.
Kotona tädin hoivissa kaikki oli mennyt hyvin. Sama täti oli hoitamassa muksuja Rooman reissun aikana, ja taas oli keksinyt kaikkea kivaa; mummille ja äidille äitienpäiväkortit, metsässä rämpimistä ja uusia leikkejä.
Samaan syssyyn myös sovittiin, että täti olisi käytettävissä kun vauva syntyisi. Ihanaa, ratkesi tuokin asia!
Savustettua lohta, uusia pottuja, leikkelettä, silliä, salaatteja, uunifilettä, höyrytettyjä kasviksia, saaristolaisleipää... niin hyvää! Suosittelen! (Hintalaatusuhde kohdallaan)
Cafe Köket ja kevään toiset mansikat torilta.
Oli pakko heittää hetkeksi lepoa...
Sunnuntaina äidille tuli vesi kielelle kun mietti korvapuusteja...
Elämäni toiset sellaiset ja onnistui!
Puustia ja piirrettyjä.
Kaivarissa maanantaina kaverin kanssa. Aurinko lämmitti. Kotimatkalla napattiin Tee töistä mukaan ja hääpäivän kunniaksi marssittiin Itiksen Flq:hun syömään.
Hanhenjahtaaja.
(Tuli tuolla Kaivarissa törmättyä laumaan päiväkodin naperoita. Tuli taas sellainen olo, että onneksi ei ole tarvinnut laittaa muksuja tarhaan; pari hoitajaa ja en edes tiedä miten monta lasta oli. Muutama istui jäähyllä ja loput hihhuloivat päättömästi minkä kerkesivät. Hoitajilla hommaa piisasi.
Pari päivää sitten käveltiin toisen päiväkodin ohi, siellä oli siisti jono lapsia odottamassa sisään pääsyä. Kaksi pojista oli nyrkkisotaa, kolmas töni pientä tyttöä kunnes kaatusi itkien, pari muuta oli rinnuksissa kiinni. Yksi hoitaja yritti pitää jonkinlaista jöötä yllä, vaikka vähän mahdottomalta näytti. Tuli vain sellainen olo, että onneksi omien muksujen ei vielä tarvitse olla toisten tönittävänä ja pärjätä isoissa ryhmissä, joissa meno näyttää olevan välillä kuin neljän aikaa nakkarijonossa.)
lauantai 4. toukokuuta 2013
Synnyttämistä ja kurkun kuristusta
Viime päivinä on tuleva synnytys ruvennut vilahtelemaan mielessä. Kun Veikan aikaan lähdin "soitellen sotaan", Tytyn aikaan otin vähän enemmän selvää synnytyksestä ja eri kivunlievitysmenetelmistä, nyt olen vain pelko persiissä, että mitenköhän kaikki menee.
Veikan synnytystä käynnisteltiin rv 37+5. Hydronefroosi oli niin paha, että kieltäydyttyäni katetrista (joka olisi laitettu sädetyksessä kyljestä munuaiseen ja pissa olisi tullut pissapussiin) synnytys käynnistettiin. Pari päivää siinä meni, kunnes vedet menivät kahden aikaan. Kolmelta olin jo aivan järkyttävän kipeä ja siitä kello kymmeneen en muistakaan oikein mitään. Äitini kyselyihin "missä olet?" Olin vastannut "helvetissä."
Sain suun kautta kipulääkettä, en meinannut päästä suihkusta pois, luulin olevani Ateenassa, oksentelin ja mieli oli sumeana kivusta. Kuuden aikaan muistan supiststen tulleen minuutin välein, kestäneen ikuisuuden ja olleen yhtä helvettiä.
Synnytyssalissa sain heti ilokaasua. Olin sormelle auki. Kaasu ei tuntunut auttavan. Epiduraali tuli nopeasti. Ja se onkin päällimmäinen syntymän lisäksi, mikä on jäänyt mieleen.
Ensin pistettiin hermoon. Sitten verisuoneen. Kolmannella kerralla onnistui. Tee kertoi verta olleen joka puolella. Itse muistan vain yrittäneeni kertoa kamalasta kivusta, jonka laitto aiheutti. Sanat jäi kurkkuun kiinni, mutta fiksu kätilö tajusi ettei kaikki ollut kunnossa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Veikka syntyi viiden tunnin päästä, imukupilla. Sydänäänet laskivat useasti liian alas ja lopussa tuli aikamoinen kiire. Episiotomia jouduttiin tekemään että saatiin poika pihalle.
Silti päällimmäinen tunne synnytyksestä oli, että sehän meni hyvin!
Kolme päivää perhehuoneessa totuttelemassa meidän uuteen perhekokonaisuuteen. Ihanan rauhaisa alku yhteiselle elolle!
Tytyä odottaessani heräsin rv 39+3 siihen, että täytyi mennä vessaan. Olin neljää päivää aiemmin käynyt vyöhyketerapiassa "käynnistelemässä" synnytystä. Limatulppaa oli irronnut heti seuraavana päivänä ja pari päivää keho oli ollut kuin suvannossa; jatkuvat supistelut olivat hellittäneet. Tuntui, että keho odotti jotakin.
Tuona yönä menin vessaan ja tuli tunne, että kohta tapahtuu jotakin. Menin takaisin sänkyyn ja samassa tuli ensimmäinen supistus. Katselin niitä jonkin aikaa. Herätin Teen ja lähdin ulos kävelemään. Aamuaurinko paistoi, posti jakoi lehtiä, kävelin raikkaassa kesäilmassa.
Mutta kuten Veikan synnytystä käynnisteltäessä, nytkin supistukset loppuivat liikkeessä. Takaisin nukkumaan. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään.
Aamulla Tee lähti työhaastatteluun, itse soitin lapsenvahdille, joka haki Veikan. Soitin sairaalaan. Otin taksin ja lähdin sinne. Taksikuski vaikutti vähän hermostuneelta kun asettelin vuodesuojaa pyllyni alle.
Sulku oli päällä, mutta koska olin ehtinyt soittaa, pääsin sisään. Pian käyrille. Tee soitti. "Ala tulla ja vähän äkkiä!" Sähähdin puhelimeen.
Aamupäivä käveltiin naikkaria ympäri pienessä tihkusateessa. Supistuksia oli, mutta kymmenesosa siitä, mitä edellisellä kerralla.
Yhdeltä synnärille. Pitkään menin ilman mitään, kolmen maissa ilokaasua, neljältä pyysin epiduraalia.
Ja se laitto. Olin unohtanut sen. Ainut kerta koko synnytyksen aikana kun itkin kivusta ja kauhusta. Kolme kertaa jouduttiin puuduttamaan uudelleen. Piikki tuntui työntyvän suoraan luihin, narskui ja norskui. Olin aivan paniikissa. Lopulta se saatiin, kivut lakkasivat. Tyty syntyi reilun tunnin päästä lähes kivuttomasti muutamalla työnnöllä.
Olin kaksi yötä osastolla. Jaoin huoneen toisen naisen kanssa. Tyty huusi lähes koko ajan, ja jos Tyty ei huutanut naapurin vauva huusi. Nukuin ehkä muutamia tunteja koko sairaalassaoloaikana. Ahdisti, itketti. Imetys ei onnistunut ilman rintakumeja, Tyty hermostui kun maitoa ei tullut. Kikkailtiin eri konsteja, että saatiin homma edes jonkinlaisesti käyntiin. Lisämaitoa annettiin pyynnöstäni. Todennäköisesti turhan vähän, sillä lähtötarkastuksessa lääkäri totesi, että Tytyn syntymäpaino huomioiden lisämaito olisi ollut paikallaan alusta asti. Oli huono omatunto siitä.
Kotona tunsin olevani kuin jonkun toisen elämässä. Kurkkua kuristi, tuntui, että oltiinko tehty virhe. Kaikki näytti harmaalta. Aamuisin olo oli epätodellinen, iltaisin pelkäsin seuraavaa yötä.
Jälkeenpäin olen tajunnut, että oma paha olo alkoi jo laitoksella ja paheni vain siitä.
Nyt on sitten pelko persiissä kivunlievityksen ja osastoajan osalta. Toivon vain niin kovasti, että pystyisin olemaan ilman epiduraalia, saisin jostakin voimaa vetää synnytys ilman sitä. Se on kuitenkin murheista pienempi.
Ja ahdistaa ajatus osastolle joutumisesta. Haluaisin niin kovasti päästä kotiin mahdollisimman pian, jos kaikki menisi hyvin. Tänään tätini oli vahtimassa lapsia ja tarjoutui hakemaan lapset synnytyksen alettua maalle mukaansa mummilaan. Kiitos hänen elokuisen lomansa. Joten haaveilen ajatuksesta, että synnytys menisi hyvin, vauva voisi hyvin, itse voisin ok ja pääsisimme lähtemään kotiin nopeasti. Ajatus yhteisen elämän aloittamisesta rauhallisesti kotona kolmistaan tuntuu paljon paremmalta (ihan oman mielenrauhan kannaltakin) kuin sairaalaympäristössä.
Jotenkin mielessä on pyörinyt alku Tytyn kanssa sairaalassa. Itse olet hormonimyrskyissä, ikävöit pientä esikoista, et nuku, ahdistut imetyksestä, joka ei meinaa onnistua, rauhoittelet koko ajan huutavaa lasta. Luulen, että alku ja oma olo olisivat olleet toisenlaisia, jos Tee olisi saanut tukena alkumetreillä. En sitten tiedä.
Mutta sen verran pelottaa, että ajattelin ottaa asian puheeksi neuvolassa. Olisi ihana saada puhuttua jonkun kanssa asiasta niin, ettei tarvitsisi synnyttämään mentäessä stressata siitä, että pitäisi ruveta siinä vaiheessa perustelemaan enemmän, että miksi haluan polikliinisen synnytyksen (jos siis mahdollista). Ehkä eniten pelkään, että ajatus tyrmättäisiin täysin heti alkajaisiksi.
Ja silti tämä kaikki tuntuu niin tyhmältä. Eikö pääasia ole, että lapsi syntyy hyvinvoivana? Sairaalassaoloaika on kuitenkin aika lyhyt aika.
Mutta silti. Pelko elää persiissä. Jos se sama alkaisi taas?
Mutta onneksi ensi viikolla on neuvolalääkäri. Ehkä otan asian jo siellä puheeksi.
Veikan synnytystä käynnisteltiin rv 37+5. Hydronefroosi oli niin paha, että kieltäydyttyäni katetrista (joka olisi laitettu sädetyksessä kyljestä munuaiseen ja pissa olisi tullut pissapussiin) synnytys käynnistettiin. Pari päivää siinä meni, kunnes vedet menivät kahden aikaan. Kolmelta olin jo aivan järkyttävän kipeä ja siitä kello kymmeneen en muistakaan oikein mitään. Äitini kyselyihin "missä olet?" Olin vastannut "helvetissä."
Sain suun kautta kipulääkettä, en meinannut päästä suihkusta pois, luulin olevani Ateenassa, oksentelin ja mieli oli sumeana kivusta. Kuuden aikaan muistan supiststen tulleen minuutin välein, kestäneen ikuisuuden ja olleen yhtä helvettiä.
Synnytyssalissa sain heti ilokaasua. Olin sormelle auki. Kaasu ei tuntunut auttavan. Epiduraali tuli nopeasti. Ja se onkin päällimmäinen syntymän lisäksi, mikä on jäänyt mieleen.
Ensin pistettiin hermoon. Sitten verisuoneen. Kolmannella kerralla onnistui. Tee kertoi verta olleen joka puolella. Itse muistan vain yrittäneeni kertoa kamalasta kivusta, jonka laitto aiheutti. Sanat jäi kurkkuun kiinni, mutta fiksu kätilö tajusi ettei kaikki ollut kunnossa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Veikka syntyi viiden tunnin päästä, imukupilla. Sydänäänet laskivat useasti liian alas ja lopussa tuli aikamoinen kiire. Episiotomia jouduttiin tekemään että saatiin poika pihalle.
Silti päällimmäinen tunne synnytyksestä oli, että sehän meni hyvin!
Kolme päivää perhehuoneessa totuttelemassa meidän uuteen perhekokonaisuuteen. Ihanan rauhaisa alku yhteiselle elolle!
Tytyä odottaessani heräsin rv 39+3 siihen, että täytyi mennä vessaan. Olin neljää päivää aiemmin käynyt vyöhyketerapiassa "käynnistelemässä" synnytystä. Limatulppaa oli irronnut heti seuraavana päivänä ja pari päivää keho oli ollut kuin suvannossa; jatkuvat supistelut olivat hellittäneet. Tuntui, että keho odotti jotakin.
Tuona yönä menin vessaan ja tuli tunne, että kohta tapahtuu jotakin. Menin takaisin sänkyyn ja samassa tuli ensimmäinen supistus. Katselin niitä jonkin aikaa. Herätin Teen ja lähdin ulos kävelemään. Aamuaurinko paistoi, posti jakoi lehtiä, kävelin raikkaassa kesäilmassa.
Mutta kuten Veikan synnytystä käynnisteltäessä, nytkin supistukset loppuivat liikkeessä. Takaisin nukkumaan. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään.
Aamulla Tee lähti työhaastatteluun, itse soitin lapsenvahdille, joka haki Veikan. Soitin sairaalaan. Otin taksin ja lähdin sinne. Taksikuski vaikutti vähän hermostuneelta kun asettelin vuodesuojaa pyllyni alle.
Sulku oli päällä, mutta koska olin ehtinyt soittaa, pääsin sisään. Pian käyrille. Tee soitti. "Ala tulla ja vähän äkkiä!" Sähähdin puhelimeen.
Aamupäivä käveltiin naikkaria ympäri pienessä tihkusateessa. Supistuksia oli, mutta kymmenesosa siitä, mitä edellisellä kerralla.
Yhdeltä synnärille. Pitkään menin ilman mitään, kolmen maissa ilokaasua, neljältä pyysin epiduraalia.
Ja se laitto. Olin unohtanut sen. Ainut kerta koko synnytyksen aikana kun itkin kivusta ja kauhusta. Kolme kertaa jouduttiin puuduttamaan uudelleen. Piikki tuntui työntyvän suoraan luihin, narskui ja norskui. Olin aivan paniikissa. Lopulta se saatiin, kivut lakkasivat. Tyty syntyi reilun tunnin päästä lähes kivuttomasti muutamalla työnnöllä.
Olin kaksi yötä osastolla. Jaoin huoneen toisen naisen kanssa. Tyty huusi lähes koko ajan, ja jos Tyty ei huutanut naapurin vauva huusi. Nukuin ehkä muutamia tunteja koko sairaalassaoloaikana. Ahdisti, itketti. Imetys ei onnistunut ilman rintakumeja, Tyty hermostui kun maitoa ei tullut. Kikkailtiin eri konsteja, että saatiin homma edes jonkinlaisesti käyntiin. Lisämaitoa annettiin pyynnöstäni. Todennäköisesti turhan vähän, sillä lähtötarkastuksessa lääkäri totesi, että Tytyn syntymäpaino huomioiden lisämaito olisi ollut paikallaan alusta asti. Oli huono omatunto siitä.
Kotona tunsin olevani kuin jonkun toisen elämässä. Kurkkua kuristi, tuntui, että oltiinko tehty virhe. Kaikki näytti harmaalta. Aamuisin olo oli epätodellinen, iltaisin pelkäsin seuraavaa yötä.
Jälkeenpäin olen tajunnut, että oma paha olo alkoi jo laitoksella ja paheni vain siitä.
Nyt on sitten pelko persiissä kivunlievityksen ja osastoajan osalta. Toivon vain niin kovasti, että pystyisin olemaan ilman epiduraalia, saisin jostakin voimaa vetää synnytys ilman sitä. Se on kuitenkin murheista pienempi.
Ja ahdistaa ajatus osastolle joutumisesta. Haluaisin niin kovasti päästä kotiin mahdollisimman pian, jos kaikki menisi hyvin. Tänään tätini oli vahtimassa lapsia ja tarjoutui hakemaan lapset synnytyksen alettua maalle mukaansa mummilaan. Kiitos hänen elokuisen lomansa. Joten haaveilen ajatuksesta, että synnytys menisi hyvin, vauva voisi hyvin, itse voisin ok ja pääsisimme lähtemään kotiin nopeasti. Ajatus yhteisen elämän aloittamisesta rauhallisesti kotona kolmistaan tuntuu paljon paremmalta (ihan oman mielenrauhan kannaltakin) kuin sairaalaympäristössä.
Jotenkin mielessä on pyörinyt alku Tytyn kanssa sairaalassa. Itse olet hormonimyrskyissä, ikävöit pientä esikoista, et nuku, ahdistut imetyksestä, joka ei meinaa onnistua, rauhoittelet koko ajan huutavaa lasta. Luulen, että alku ja oma olo olisivat olleet toisenlaisia, jos Tee olisi saanut tukena alkumetreillä. En sitten tiedä.
Mutta sen verran pelottaa, että ajattelin ottaa asian puheeksi neuvolassa. Olisi ihana saada puhuttua jonkun kanssa asiasta niin, ettei tarvitsisi synnyttämään mentäessä stressata siitä, että pitäisi ruveta siinä vaiheessa perustelemaan enemmän, että miksi haluan polikliinisen synnytyksen (jos siis mahdollista). Ehkä eniten pelkään, että ajatus tyrmättäisiin täysin heti alkajaisiksi.
Ja silti tämä kaikki tuntuu niin tyhmältä. Eikö pääasia ole, että lapsi syntyy hyvinvoivana? Sairaalassaoloaika on kuitenkin aika lyhyt aika.
Mutta silti. Pelko elää persiissä. Jos se sama alkaisi taas?
Mutta onneksi ensi viikolla on neuvolalääkäri. Ehkä otan asian jo siellä puheeksi.
perjantai 3. toukokuuta 2013
Rv 25+5
Tee tänään taas pyöritteli silmiään ja ihmetteli mahan kokoa. Kieltämättä taas on tämän päivän aikana nahkaa kiristellyt ja alaselkä tuntunut olevan taas kovilla. Silti ei tunnu, että tuo maha olisi niin järin iso. Kohtu kylläkin.
Edellisessä neuvolassa sf- mitta huiteli ihan jossakin muualla kuin käyrällä. Eilen kaivoin mittanauhan esiin ja päätin katsoa, oliko niihin sentteihin tullut lisää pituutta. Henki ei nimittäin meinaa välillä kulkea, kohtu tuntuu ylimpien kylkiluiden kohdalla ja istuessa reppuun voi jo hyvin nojailla.
Sain mitaksi 32. Ei tietenkään välttämättä sama kuin neuvolatädin mittaamana, mutta vaikka muutaman kerran kokeilin, ei se siitä muuttunut. Eli ihan samaa menoa, eli siellä jossakin pohjoisessa mitat huitelee. Keskikäyrä näytti noilla senteillä olevan viikolla 36 (kun vkolla 21+1 oli samaa kokoluokkaa kuin nyt olisi. Noin keskimäärin).
Aiemmissa raskauksissa en ole kamalasti mittoihin tuijotellut, mutta ekan kerran rupesin eilen miettimään, että miksihän tuo kohtu tuntuu niin isolta? Tuntuu, ettei tuo natiainenkaan mikään kääpiö enää ole. Potkuja tuntuu ylös palleaan ja samaan aikaan liikkeitä voi tuntua ihan alhaallakin. Yhtä myllerrystä. Eikä sitä sokerirasitustakaan ole tehty...
No, viikon päästä on neuvolalääkääri, pitää siellä ottaa puheeksi.
Pari päivää sitten iski ekaa kertaa ajatus, että mitenkähän sitä tulee jaksamaan kolmen kanssa. Mummilta kotiuduttuaan molemmat ovat riidelleet normia enemmän, kummankin korvat tuntuvat olevan hukassa, Veikka vetelee kamalia kiukkukohtauksia kun haluaisi mummille ja kaikesta asiasta pitää vääntää ja sanoa sen sata kertaa. Puuh.
Eilen sanoinkin Teelle, että jonkunlainen joka viikkoinen hoitojärjestely voisi olla ihan paikallaan. Tai jos Tee edes saisi pidettyä lomaa ennen vauvan syntymää. Ei tämä äiti meinaa enää kestää mukeloiden vauhdissa. Sohvalle on pakko rykäistä itsensä ja päikkärit on taas tulleet kuvioihin. Ja silti unta riittää hyvin yöhön. Ja riittäisi aamuunkin.
Iltapalalla sain tänään taas muutaman oikein makean supistuksen. Tuli jo mieleen, että jos olisin loppuraskaudessa, voisin jo ruveta jännittämään, että tulisiko tänään lähtö. Oli nimittäin pakko nousta seisomaan ja hieroa reisiä, sen verran vinhasti veteli etureisiin ja alaselkään. Pian vain sohvalle ja samaa jomotusta ja jalkojen kipua tulee tietyin väliajoin. Onneksi vain paljon miedompina. No, jollei kohta helpota niin panadolia naamaan ja katsotaan uudestaan!
Edellisessä neuvolassa sf- mitta huiteli ihan jossakin muualla kuin käyrällä. Eilen kaivoin mittanauhan esiin ja päätin katsoa, oliko niihin sentteihin tullut lisää pituutta. Henki ei nimittäin meinaa välillä kulkea, kohtu tuntuu ylimpien kylkiluiden kohdalla ja istuessa reppuun voi jo hyvin nojailla.
Sain mitaksi 32. Ei tietenkään välttämättä sama kuin neuvolatädin mittaamana, mutta vaikka muutaman kerran kokeilin, ei se siitä muuttunut. Eli ihan samaa menoa, eli siellä jossakin pohjoisessa mitat huitelee. Keskikäyrä näytti noilla senteillä olevan viikolla 36 (kun vkolla 21+1 oli samaa kokoluokkaa kuin nyt olisi. Noin keskimäärin).
Aiemmissa raskauksissa en ole kamalasti mittoihin tuijotellut, mutta ekan kerran rupesin eilen miettimään, että miksihän tuo kohtu tuntuu niin isolta? Tuntuu, ettei tuo natiainenkaan mikään kääpiö enää ole. Potkuja tuntuu ylös palleaan ja samaan aikaan liikkeitä voi tuntua ihan alhaallakin. Yhtä myllerrystä. Eikä sitä sokerirasitustakaan ole tehty...
No, viikon päästä on neuvolalääkääri, pitää siellä ottaa puheeksi.
Pari päivää sitten iski ekaa kertaa ajatus, että mitenkähän sitä tulee jaksamaan kolmen kanssa. Mummilta kotiuduttuaan molemmat ovat riidelleet normia enemmän, kummankin korvat tuntuvat olevan hukassa, Veikka vetelee kamalia kiukkukohtauksia kun haluaisi mummille ja kaikesta asiasta pitää vääntää ja sanoa sen sata kertaa. Puuh.
Eilen sanoinkin Teelle, että jonkunlainen joka viikkoinen hoitojärjestely voisi olla ihan paikallaan. Tai jos Tee edes saisi pidettyä lomaa ennen vauvan syntymää. Ei tämä äiti meinaa enää kestää mukeloiden vauhdissa. Sohvalle on pakko rykäistä itsensä ja päikkärit on taas tulleet kuvioihin. Ja silti unta riittää hyvin yöhön. Ja riittäisi aamuunkin.
Iltapalalla sain tänään taas muutaman oikein makean supistuksen. Tuli jo mieleen, että jos olisin loppuraskaudessa, voisin jo ruveta jännittämään, että tulisiko tänään lähtö. Oli nimittäin pakko nousta seisomaan ja hieroa reisiä, sen verran vinhasti veteli etureisiin ja alaselkään. Pian vain sohvalle ja samaa jomotusta ja jalkojen kipua tulee tietyin väliajoin. Onneksi vain paljon miedompina. No, jollei kohta helpota niin panadolia naamaan ja katsotaan uudestaan!
 |
| 25+5 |
torstai 2. toukokuuta 2013
Veikan kanssa metrossa
Äitiyden tähtihetkiä koettiin tänään metrossa kun:
Istuuduttiin metron toiseen päätyyn. Hetken kuluttua toiselle puolelle käytävää tuli istumaan mies, joka oli silmiinnähden vedellyt jotakin mömmöjä. Ukko oli jatkuvassa liikkeessä koko ajan, räpläili kassejaan (siis oikeita kasseja...) ja veteli "muumilimppaa".
Muutaman sekunnin ehdin miettiä, että vaihdetaanko vaunuja, kun ovet jo pamahtivat kiinni ja metro lähti liikkeelle.
Muksutkin huomasivat tyypin erikoisen käytöksen; Tyty rupesi rattaista intensiivisesti tuijottamaan miestä, Veikka taas mollotti vieressäni suu auki.
Vähän ajan kuluttua ukko kaivoi puhelimen esille ja rupesi kailottamaan aggressiiviseen sävyyn: "Vittu missä sä äijä oot?! Vittuako sä siellä teet?!!"
Itse katselin kattoon ja yritin tekeytyä näkymättömäksi. Samalla laskin minuutteja Itiksen asemaan.
Ukko pisti puhelimen pois. Ja äkkiä vieresäni rupesi kuulumaan Veikan kailotus käsi korvalla: "Vittu äijä! Missä sä oot! Vittu äijä!"
"Nyt loppu toi tollanen! Tuo ei oo yhtään kaunista kuultavaa!"
"Onpas! Toi setäkin puhui tolleen!"
Onneksi tuli oma pysäkki ja hypättiin aika vilkkaasti pois. Ulkona käytiinkin sitten "pienimutoinen" keskustelu sedän puheista. Tuli siinä sitten samalla varoiteltua "oudosti käyttäytyvistä ihmisistä, joille ei kannata ruveta juttelemaan."
Tänään myös käytiin jälleen läpi sitä, miten vauva on päätynyt äidin vatsaan. Mielenkiinnolla odotan, milloin metrossa jäppinen rupeaa kertomaan tarinaa siemenistä ja pimpeistä.
Istuuduttiin metron toiseen päätyyn. Hetken kuluttua toiselle puolelle käytävää tuli istumaan mies, joka oli silmiinnähden vedellyt jotakin mömmöjä. Ukko oli jatkuvassa liikkeessä koko ajan, räpläili kassejaan (siis oikeita kasseja...) ja veteli "muumilimppaa".
Muutaman sekunnin ehdin miettiä, että vaihdetaanko vaunuja, kun ovet jo pamahtivat kiinni ja metro lähti liikkeelle.
Muksutkin huomasivat tyypin erikoisen käytöksen; Tyty rupesi rattaista intensiivisesti tuijottamaan miestä, Veikka taas mollotti vieressäni suu auki.
Vähän ajan kuluttua ukko kaivoi puhelimen esille ja rupesi kailottamaan aggressiiviseen sävyyn: "Vittu missä sä äijä oot?! Vittuako sä siellä teet?!!"
Itse katselin kattoon ja yritin tekeytyä näkymättömäksi. Samalla laskin minuutteja Itiksen asemaan.
Ukko pisti puhelimen pois. Ja äkkiä vieresäni rupesi kuulumaan Veikan kailotus käsi korvalla: "Vittu äijä! Missä sä oot! Vittu äijä!"
"Nyt loppu toi tollanen! Tuo ei oo yhtään kaunista kuultavaa!"
"Onpas! Toi setäkin puhui tolleen!"
Onneksi tuli oma pysäkki ja hypättiin aika vilkkaasti pois. Ulkona käytiinkin sitten "pienimutoinen" keskustelu sedän puheista. Tuli siinä sitten samalla varoiteltua "oudosti käyttäytyvistä ihmisistä, joille ei kannata ruveta juttelemaan."
Tänään myös käytiin jälleen läpi sitä, miten vauva on päätynyt äidin vatsaan. Mielenkiinnolla odotan, milloin metrossa jäppinen rupeaa kertomaan tarinaa siemenistä ja pimpeistä.
keskiviikko 1. toukokuuta 2013
Lapsivapaa vappu
Lapsivapaa tuli ja meni. Mummi nappasi mukelot maanantai-iltana mukaan ja tänään haettiin maalta takaisin.
Veikka jaksoi koko edellisviikon hokea milloin pääsee mummille. Maanantaina jätkä oli kuin tulisilla hiilillä ja kengät oli jalassa jo tuntia ennen mummin tuloa. Voi kyllä todeta, että äiti oli vähintään yhtä innoissaan, vaikkei ehkä ihan noin suoraan asiaa näyttänyt. Pieni breikki lastenhoitokuvioista oli nimittäin ihan paikallaan.
Vappuaatto meni mukavasti nukkuen, kokaten, maalaillen ja illalla vieraiden kanssa. Juuri sellainen rento ja mukava kotipäivä. Kaikki ei- kivat jutut jätin suoraan odottamaan ja nautin vain kun sai tehdä kivoja asioita ilman keskeytyksiä.
Eteinen sai uuden maalipinnan. Ei tullut ihan tarkalleen sellainen, kuin olisi halunnut, mutta kahdesta parhaasta valitsin toisen. Ja nyt rupeaa silmä jo tottumaan vaaleanvihreään eteiseen. Vähän kyllä otti maalausurakka vatsan päälle, mutta parempaa saumaa maalaamiselle ei olisi tullut vähään aikaan. Ja on ihana tehdä käsillä kun näkee lopputuloksen!
Illalla saatiin kaverit kylään, istuskelua, musiikin kuuntelua, syöpöttelyä ja juopottelua. Itse tietty alkoholittomalla linjalla (sen verran piti naapureilta pimittää, että iskin alkoholittoman siiderin teemukiin terassilla istuessani. Maha pystyssä ja siideripullo kädessä voisi olla joillekin talon mammeleille vähän liikaa).
Tuli kyllä sellainen olo lapsivapaalla, että tähän voisi tottua. Oli vain niin ihana olla ja tehdä asioita ilman kaikkea häslinkiä ja sählinkiä. Teenkin kanssa ehti jutella ja olla vähän paremmin ja huomasi taas, miten paljon se lapsiarki vie oikeasti aikaa parisuhteelta. Kyllähän sitä itekin yrittää välillä skarpata ja "yrittää" kiinnittää toiseen enemmän huomiota. Mutta synkkä totuus on, että usein se jää heikoksi yritykseksi. Jotenkin sitä on molemmat iltaisin sen verran naatteja, että ylimääräiset "syvälliset" keskustelut tai toiseen paneutuminen ei vaan voita sitä sohvaa, hyvää kirjaa ja rentoutumista.
Muistui taas mieleen, millaista se elämä ja oleminen toisen kanssa voi olla ilman lapsia. Nyt varsinkin sen huomasi kunnolla, kun sai olla ensimmäistä kertaa kotona ihan kaksistaan. Maalatessani mietin, miten jotkut lapsettomat "voivat" maalata ihan milloin vain, miettimättä sitä, haluaako mukaan kaksi ylimääräistä käsiparia hidastamaan menoa. Tai ettei tarvitse toimia erotuomarina montaa kertaa päivässä. Tai ei tarvitse miettiä jonkun muun syömisiä, nukkumisia ja ulkoiluja. Eipä sitä silloin lapsettomana tajunnut, miten paljon elämä voi muuttua.
Joka tapauksessa, parin päivän ero lapsista teki ihan hyvää parisuhteelle. Kieltämättä vaakamamboilutkin onnistuu lapsiperheessä paremmin silloin, kun ne lapset eivät ole paikalla. Yleensä kun paras (ja melkein ainoa) aika toteutukselle on iltaisin, lasten nukahdettua. Ja se voi olla mitä tahansa kello 19-22 välillä. Ja tämän äidin nukkumaanmeno aika on tarkalleen 22.20. Joskus onnistuu, joskus ei. Ja jos onnistuu, silti sitä kuuntelee herkemmin, että herääkö jompi kumpi. Vaikka olisikin lukkojen takana toisessa huoneessa. Silti se vie ihan vain himppasen sitä hekumaa...
Kaikin puolin täytyy vain pitää kiinni näistä lapsivapaista. Päiväkin tekee jo terää. Siksi seuraava onkin jo lauantaina, kun samalla juhlitaan kolmatta hääpäivää. Nythän se on riemu revittävä, ennenkuin seuraava tissitakiainen on käsivarsilla. Sitten kaikki kaksin olo on taas vähän monimutkaisempaa. Vaikkei nyt kuitenkaan mahdotonta.
Veikka jaksoi koko edellisviikon hokea milloin pääsee mummille. Maanantaina jätkä oli kuin tulisilla hiilillä ja kengät oli jalassa jo tuntia ennen mummin tuloa. Voi kyllä todeta, että äiti oli vähintään yhtä innoissaan, vaikkei ehkä ihan noin suoraan asiaa näyttänyt. Pieni breikki lastenhoitokuvioista oli nimittäin ihan paikallaan.
Vappuaatto meni mukavasti nukkuen, kokaten, maalaillen ja illalla vieraiden kanssa. Juuri sellainen rento ja mukava kotipäivä. Kaikki ei- kivat jutut jätin suoraan odottamaan ja nautin vain kun sai tehdä kivoja asioita ilman keskeytyksiä.
Eteinen sai uuden maalipinnan. Ei tullut ihan tarkalleen sellainen, kuin olisi halunnut, mutta kahdesta parhaasta valitsin toisen. Ja nyt rupeaa silmä jo tottumaan vaaleanvihreään eteiseen. Vähän kyllä otti maalausurakka vatsan päälle, mutta parempaa saumaa maalaamiselle ei olisi tullut vähään aikaan. Ja on ihana tehdä käsillä kun näkee lopputuloksen!
Illalla saatiin kaverit kylään, istuskelua, musiikin kuuntelua, syöpöttelyä ja juopottelua. Itse tietty alkoholittomalla linjalla (sen verran piti naapureilta pimittää, että iskin alkoholittoman siiderin teemukiin terassilla istuessani. Maha pystyssä ja siideripullo kädessä voisi olla joillekin talon mammeleille vähän liikaa).
Tuli kyllä sellainen olo lapsivapaalla, että tähän voisi tottua. Oli vain niin ihana olla ja tehdä asioita ilman kaikkea häslinkiä ja sählinkiä. Teenkin kanssa ehti jutella ja olla vähän paremmin ja huomasi taas, miten paljon se lapsiarki vie oikeasti aikaa parisuhteelta. Kyllähän sitä itekin yrittää välillä skarpata ja "yrittää" kiinnittää toiseen enemmän huomiota. Mutta synkkä totuus on, että usein se jää heikoksi yritykseksi. Jotenkin sitä on molemmat iltaisin sen verran naatteja, että ylimääräiset "syvälliset" keskustelut tai toiseen paneutuminen ei vaan voita sitä sohvaa, hyvää kirjaa ja rentoutumista.
Muistui taas mieleen, millaista se elämä ja oleminen toisen kanssa voi olla ilman lapsia. Nyt varsinkin sen huomasi kunnolla, kun sai olla ensimmäistä kertaa kotona ihan kaksistaan. Maalatessani mietin, miten jotkut lapsettomat "voivat" maalata ihan milloin vain, miettimättä sitä, haluaako mukaan kaksi ylimääräistä käsiparia hidastamaan menoa. Tai ettei tarvitse toimia erotuomarina montaa kertaa päivässä. Tai ei tarvitse miettiä jonkun muun syömisiä, nukkumisia ja ulkoiluja. Eipä sitä silloin lapsettomana tajunnut, miten paljon elämä voi muuttua.
Joka tapauksessa, parin päivän ero lapsista teki ihan hyvää parisuhteelle. Kieltämättä vaakamamboilutkin onnistuu lapsiperheessä paremmin silloin, kun ne lapset eivät ole paikalla. Yleensä kun paras (ja melkein ainoa) aika toteutukselle on iltaisin, lasten nukahdettua. Ja se voi olla mitä tahansa kello 19-22 välillä. Ja tämän äidin nukkumaanmeno aika on tarkalleen 22.20. Joskus onnistuu, joskus ei. Ja jos onnistuu, silti sitä kuuntelee herkemmin, että herääkö jompi kumpi. Vaikka olisikin lukkojen takana toisessa huoneessa. Silti se vie ihan vain himppasen sitä hekumaa...
Kaikin puolin täytyy vain pitää kiinni näistä lapsivapaista. Päiväkin tekee jo terää. Siksi seuraava onkin jo lauantaina, kun samalla juhlitaan kolmatta hääpäivää. Nythän se on riemu revittävä, ennenkuin seuraava tissitakiainen on käsivarsilla. Sitten kaikki kaksin olo on taas vähän monimutkaisempaa. Vaikkei nyt kuitenkaan mahdotonta.
 |
| Vieraita odotellessa. |
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Viikonlopun pläjäys
Muksut pääsivät vihdoin purolle kastelemaan itsensä perinpohjaisesti!
Saatiin koko kalustesarja ja lauantai- iltana saunan jälkeen puuro maistui paremmalta kuin hyvältä ulkona.
Äiti lähti Teen veljen vaimon kanssa lauantaina syömään ja kahville.
Ehdotti sitten tekemiseksi orvokkien ja mullan ostoa ja istuttamista.
Kolmikko oikoi sitten vähän ja osti valmiin puskan.
Äiti löysi kirjastosta pari hyvää kirjaa ja tuhosi ne viikonlopun aikana. Onneksi tuli hankittua, sillä lauantai- iltana tuli niin kovat mahakivut, että mietittiin jo päivystykseen lähtöä. Panadolia naamaan ja lepoa. Ja kun kivut ja supparitkin helpottivat, pystyi taas keskittymään lukemiseen.
Sunnuntai- aamuna Tee sai nukkua pitkään ja heti herättyään äiti roijasi ruoan jälkeen itsensä sänkyyn. Eilisillan supistuskipuepisodi tuntui vienneen voimia.
Hiekkalaatikolla leikittiin urakalla!
Ihasteltiin kukkia.
Mummi tuli ja yhdessä piti tietysti lukea ennenkuin hän suuntaisi laivalle.
Mummi kyseli jo parisen viikkoa sitten, saisiko ottaa lapset vapuksi maalle. Ai että saisiko? Joten huomenna kun mummi palaa risteilyltä, muksut lähtevät maalle. Äiti ja Tee saavat keskiviikkona auton lainaan ja käyvät noukkimassa mukelot takaisin kotiin. (Veikka on jo koko viikon laskenut päiviä yökyläilyyn. Tänään tuli itku, kun selvisi, että mummi tulee vain käymään, eikä maalle lähdetä kuin vasta huomenna.)
Mummi kyseli jo parisen viikkoa sitten, saisiko ottaa lapset vapuksi maalle. Ai että saisiko? Joten huomenna kun mummi palaa risteilyltä, muksut lähtevät maalle. Äiti ja Tee saavat keskiviikkona auton lainaan ja käyvät noukkimassa mukelot takaisin kotiin. (Veikka on jo koko viikon laskenut päiviä yökyläilyyn. Tänään tuli itku, kun selvisi, että mummi tulee vain käymään, eikä maalle lähdetä kuin vasta huomenna.)
Lidlissä oli myynnissä kukkia. Harmi vain, että kaikki nuokkuivat pahasti, sillä kaikki astiat olivat ilman vettä. Kävi sääliksi, ja oli pakko napata yksi kimppu kotiin. Kassalla mainitsin vesipulasta ja kotona iskin tulppaanit veteen. Ja hyvinhän ne virkosivat!
Haettiin muksujen turvaistuimet varastosta. Tee kysyi, haluanko äitiyspakkauksen, jotta voisi katsoa vaatteita jo vähän valmiiksi. Ja äiti halusi. Ja katsoi. Ihanaa, ettei turhaa vaatetta ole, tuli laitettua kiertoon iso osa.
Selvä vauvakuumeen poikanen vaivasi vaatteita viikatessa, niin ihania ja pieniä ne olivat. Tuntui hassulta, sillä laittaessani niitä jemmaan, oletin, että menee vuosia, ennenkuin niitä tarvitsee kaivaa esiin. Oli liikuttavaa täyttää laatikkoa pienillä vaatteilla, ja kuvitella, että meillä olisi kohta vauva!
Selvä vauvakuumeen poikanen vaivasi vaatteita viikatessa, niin ihania ja pieniä ne olivat. Tuntui hassulta, sillä laittaessani niitä jemmaan, oletin, että menee vuosia, ennenkuin niitä tarvitsee kaivaa esiin. Oli liikuttavaa täyttää laatikkoa pienillä vaatteilla, ja kuvitella, että meillä olisi kohta vauva!
Ummetus on pyllystä. Ja siitä on kärsitty jo aika kauan tämän raskauden aikana.
Ostin Vi-sibliniä, joka sopii raskaanaolevalle. Harmi vain, että tavara on sellaista, että oksennus meinaa tulla joka kerta.
Joten jätin suosiolla, kun tuntui ettei se edes auttanut. Ostin siis taas tuttua vehnälesettä. Sitä kun survaisee mehukeiton, rahkan ja soijahiutaleiden joukkoon, kyllä pönttö raikaa!
Joten jätin suosiolla, kun tuntui ettei se edes auttanut. Ostin siis taas tuttua vehnälesettä. Sitä kun survaisee mehukeiton, rahkan ja soijahiutaleiden joukkoon, kyllä pönttö raikaa!
Suosittelen!
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Perkuleen perjantai
Tästä menevästä viikosta on jäänyt päällimmäiseksi mieleen väsymys. Sellainen puhki olo, silmä luppaa, vaikka tekisi mieli tehdä asioita. usein huomaan kuitenkin istuvani siellä hiekkalaatikon reunalla. Missä pääsee kaikista helpoimmalla.
En tiedä onko raudat ihan kohdallaan. Iskiaskin on muistutellut mukavasti ja välillä olen hampaat irvessä nostellut Tytyä. Onneksi eräällä konstilla saan helposti selän taas parempaa kuntoon, mutta selävsti huomaa, että kyllä tuo maha jo rupeaa muuttamaan ryhdin painopistettä pikku hiljaa.
Eilen soitin pomolle ja sanoin, ettei mun töihin tulosta taida tulla mitään, vaikka niin kovasti olin menossa. Jos tämä perus nostelu/kyykkiminen/liikkumisrumba tekee jo väillä tiukkaa, epäilen, saisinko vietyä vuoroa kunnialla loppuun. Tai varmasti saisin, joten kuten, mutta toipuminen voisi kestää tovin.
Onneksi oli ymmärtäväinen, pomon lupa riitti, eikä tarvinnut raahautua muksujen kanssa hakemaan sairauslomatodistusta. Ihana! Nyt en enää sitten töitä ota, sen verran tuntuu siltä, että fysiikka ei enää riitä siihen hommaan.
Tänään raahauduin kuitenkin muksujen kanssa uimahallille, josta olin jo sopinut aiemmin viikolla. Vähän oli sellainen olo, että "pitäisiköhän jäädä vain kotiin", mutta kun oli luvattu, niin lähdettiin.
No, pyllypyyhkeet oli jääneet kotiin, joten peffletin virkaa toimitti äidin pyyhe. Matkalla uima-altaalle Veikka pelästyi erästä naista, sai aikaan kamalan kohtauksen ja Tyty tietenkin perässä. Altaalla ensimmäiset minuutit olikin yhtä huutoa. Huomasi, että oma olo oli viikon jäljiltä aika puhki, kun muksujen huutaminen pisti vain ärsyttämään. Oli pakko hengitellä hetki ja yrittää saada jälkikasvu rauhalliseksi. Viimein sekin onnistui.
Tytyn alahuuli rupesi väpättämään aika pian, joten pulahdettiin porealtaaseen. Odoteltiin, että lämmin allas vapautuisi, siellä kun oli uimakoulu menossa. Lopuksi sinne päästiinkin, kun perimmäisessä reunassa oli vesijumppaajat.
Tai no, onnistui niin kauan, kunnes paikalle tuli vanhempi mamma jostakin kulman takaa ja pyysi meitä poistumaan altaasta. Vähän ihmeteltiin että miksi. "No kun teidän lapset häiritsee jumppaajia." Jaa, siis mitä? Normaali lasten pulikointi monien metrien päässä mummoista ja papoista, ohjaajalla vielä mikrofoni, että kaikki varmasti kuuluisi?
Oltaisiin kuulemma voitu mennä porealtaaseen (?!), jos kerran lastenallas oli liian kylmä sinihuulille. Itse olin jo valmis lähtemään koko paikasta, mutta kaveri pisti hanttiin. "Sitten jos joku valvoja tulee sanomaan niin lähdetään. Eihän täällä edes lue ettei saisi olla!" Rupesi itselleenkin tulemaan sellainen olo, että mitä hittoa ihminen nassuttaa asiasta, missä hän itse on sivullisena. Olisin tajunnut jos joku jumppaajista tai ohjaaja olisi kommentoinut asiaa.
Mamma mulkoili meitä, itse istuskeli altaan matalassa päädyssä ja tuijotteli jumppailijoita. Kävelin valvojan koppiin. "Tuolla joku mamma mäkättää, että meidän pitäisi lähteä. Onko se koko allas varattu vai voiko siellä olla? " "Sen kun menette sinne, jos ei ohjaajaa haittaa niin ihan hyvin voi olla. Se on iso allas!"
Ja takaisin. Sanoin mammalle, joka yritti mössöttää jotakin ja lähti kopille päin. Kohta tuli takaisin ja mukelsi, että "tämä allas on kyllä puoleen varattu!" Sitten käveli ohjaajan luo, kuiskutteli jotakin ja ohjaaja toitotti mikkiin, että "jos sua haittaa niin pyydä valvojat." Taas jotakin mukelsi ja ohjaaja tuli sanomaan meille, että meidän pitäisi poistua kun hän on vissiin unohtanut jonkun lapun, missä kerrotaan altaan olevan varattu.
Voi kiesus, ei tiennyt itkeäkö vai nauraako. "On siinäkin ämmä. Ketään muuta ei edes näytä haittaavan kuin sua, etkä edes ole jumppaamassa" sähisin mammalle lasten ollessa kuulomatkan päässä ja heitin Veikan kellukkeet viereen (mielessä tähtäsin kyllä päähän) Mummeli vain mussutti omiaan. No, lastenaltaalle ei päästy, Tyty pisti heti jarrut päälle. Veikalla oli paha mieli kun piti lähteä. "Miksi se täti oli tuhma?" "Jaa-a, tädillä taisi olla vain tosi huono päivä."
Joten saunaan ja syömään.
"Mulla oli jotenkin jo lähtiessä sellainen olo, ettei tää reissu tiedä hyvää" sanoin kaverille. "No, ehkä tuolla ruokapaikassa käy vielä niin, ettei muksuille kelpaa mikään ruoka!" Kaveri tokaisi.
Ja niinhän siinä sitten kävi. Onneksi jälkiruokarahka, pannukakut ja jätski pelasti nälkäiset mahat. Itse kyllä tykkäsin etnisestä ruoasta, mutta lapsille oli vähän turhan maustettua.
Nyt on sellainen olo, että aivojen nollaus ja sänky kutsuu varmaan hyvin aikaisin tänä iltana. Tee saa roijata mukelot purolle töistä tultua, ovat niin kovasti sitä odottaneet. Ja äiti aikoo vain maata ja rapsuttaa mahaa!
(Ai niin, ja vielä maininta "loistavasta asiakaspalvelusta! Tilasin kolmisen vkoa sitten parvekekalusteet. Viikko sitten soitin, että missä ovat kun piti tulla jo. "No joo, mietin, että soitanko, että puretaanko tää kauppa kun ne ei ollu vielä edes lähteny tulemaan saksasta. Nyt sain viestin, että tulevat noin puolentoista viikon kuluttua!" Niin, no, et sitten soittanut kuitenkaan? "Jaaha, no, me odotellaan." Pari päivää sitten tuli viesti "Pk-paketti tulossa. Paikalla?" Ja vähän ajan päästä pihaan ajoi auto. Saatiin paketti ja pian huomattiin, että puolet puuttui. Kuski ei tiennyt mitään.
Eilen soitin asiasta. "No, joskus käy niin ettei ne mahdu samaan rahtiin. Saattaa tulla sitten perässä." Saattaa?? "Jos ei maanantaihin mennessä ole kuulunut mitään niin soittele taas!" Siis mitä helvettiä? Miksi hitossa mun pitäisi soitella ostamieni kamojen perään, eikö olisi heidän asia pitää ajantasalla? Puuh. No, ainakaan vielä ei ole mitään kuulunut.)
En tiedä onko raudat ihan kohdallaan. Iskiaskin on muistutellut mukavasti ja välillä olen hampaat irvessä nostellut Tytyä. Onneksi eräällä konstilla saan helposti selän taas parempaa kuntoon, mutta selävsti huomaa, että kyllä tuo maha jo rupeaa muuttamaan ryhdin painopistettä pikku hiljaa.
Eilen soitin pomolle ja sanoin, ettei mun töihin tulosta taida tulla mitään, vaikka niin kovasti olin menossa. Jos tämä perus nostelu/kyykkiminen/liikkumisrumba tekee jo väillä tiukkaa, epäilen, saisinko vietyä vuoroa kunnialla loppuun. Tai varmasti saisin, joten kuten, mutta toipuminen voisi kestää tovin.
Onneksi oli ymmärtäväinen, pomon lupa riitti, eikä tarvinnut raahautua muksujen kanssa hakemaan sairauslomatodistusta. Ihana! Nyt en enää sitten töitä ota, sen verran tuntuu siltä, että fysiikka ei enää riitä siihen hommaan.
Tänään raahauduin kuitenkin muksujen kanssa uimahallille, josta olin jo sopinut aiemmin viikolla. Vähän oli sellainen olo, että "pitäisiköhän jäädä vain kotiin", mutta kun oli luvattu, niin lähdettiin.
No, pyllypyyhkeet oli jääneet kotiin, joten peffletin virkaa toimitti äidin pyyhe. Matkalla uima-altaalle Veikka pelästyi erästä naista, sai aikaan kamalan kohtauksen ja Tyty tietenkin perässä. Altaalla ensimmäiset minuutit olikin yhtä huutoa. Huomasi, että oma olo oli viikon jäljiltä aika puhki, kun muksujen huutaminen pisti vain ärsyttämään. Oli pakko hengitellä hetki ja yrittää saada jälkikasvu rauhalliseksi. Viimein sekin onnistui.
Tytyn alahuuli rupesi väpättämään aika pian, joten pulahdettiin porealtaaseen. Odoteltiin, että lämmin allas vapautuisi, siellä kun oli uimakoulu menossa. Lopuksi sinne päästiinkin, kun perimmäisessä reunassa oli vesijumppaajat.
Tai no, onnistui niin kauan, kunnes paikalle tuli vanhempi mamma jostakin kulman takaa ja pyysi meitä poistumaan altaasta. Vähän ihmeteltiin että miksi. "No kun teidän lapset häiritsee jumppaajia." Jaa, siis mitä? Normaali lasten pulikointi monien metrien päässä mummoista ja papoista, ohjaajalla vielä mikrofoni, että kaikki varmasti kuuluisi?
Oltaisiin kuulemma voitu mennä porealtaaseen (?!), jos kerran lastenallas oli liian kylmä sinihuulille. Itse olin jo valmis lähtemään koko paikasta, mutta kaveri pisti hanttiin. "Sitten jos joku valvoja tulee sanomaan niin lähdetään. Eihän täällä edes lue ettei saisi olla!" Rupesi itselleenkin tulemaan sellainen olo, että mitä hittoa ihminen nassuttaa asiasta, missä hän itse on sivullisena. Olisin tajunnut jos joku jumppaajista tai ohjaaja olisi kommentoinut asiaa.
Mamma mulkoili meitä, itse istuskeli altaan matalassa päädyssä ja tuijotteli jumppailijoita. Kävelin valvojan koppiin. "Tuolla joku mamma mäkättää, että meidän pitäisi lähteä. Onko se koko allas varattu vai voiko siellä olla? " "Sen kun menette sinne, jos ei ohjaajaa haittaa niin ihan hyvin voi olla. Se on iso allas!"
Ja takaisin. Sanoin mammalle, joka yritti mössöttää jotakin ja lähti kopille päin. Kohta tuli takaisin ja mukelsi, että "tämä allas on kyllä puoleen varattu!" Sitten käveli ohjaajan luo, kuiskutteli jotakin ja ohjaaja toitotti mikkiin, että "jos sua haittaa niin pyydä valvojat." Taas jotakin mukelsi ja ohjaaja tuli sanomaan meille, että meidän pitäisi poistua kun hän on vissiin unohtanut jonkun lapun, missä kerrotaan altaan olevan varattu.
Voi kiesus, ei tiennyt itkeäkö vai nauraako. "On siinäkin ämmä. Ketään muuta ei edes näytä haittaavan kuin sua, etkä edes ole jumppaamassa" sähisin mammalle lasten ollessa kuulomatkan päässä ja heitin Veikan kellukkeet viereen (mielessä tähtäsin kyllä päähän) Mummeli vain mussutti omiaan. No, lastenaltaalle ei päästy, Tyty pisti heti jarrut päälle. Veikalla oli paha mieli kun piti lähteä. "Miksi se täti oli tuhma?" "Jaa-a, tädillä taisi olla vain tosi huono päivä."
Joten saunaan ja syömään.
"Mulla oli jotenkin jo lähtiessä sellainen olo, ettei tää reissu tiedä hyvää" sanoin kaverille. "No, ehkä tuolla ruokapaikassa käy vielä niin, ettei muksuille kelpaa mikään ruoka!" Kaveri tokaisi.
Ja niinhän siinä sitten kävi. Onneksi jälkiruokarahka, pannukakut ja jätski pelasti nälkäiset mahat. Itse kyllä tykkäsin etnisestä ruoasta, mutta lapsille oli vähän turhan maustettua.
Nyt on sellainen olo, että aivojen nollaus ja sänky kutsuu varmaan hyvin aikaisin tänä iltana. Tee saa roijata mukelot purolle töistä tultua, ovat niin kovasti sitä odottaneet. Ja äiti aikoo vain maata ja rapsuttaa mahaa!
(Ai niin, ja vielä maininta "loistavasta asiakaspalvelusta! Tilasin kolmisen vkoa sitten parvekekalusteet. Viikko sitten soitin, että missä ovat kun piti tulla jo. "No joo, mietin, että soitanko, että puretaanko tää kauppa kun ne ei ollu vielä edes lähteny tulemaan saksasta. Nyt sain viestin, että tulevat noin puolentoista viikon kuluttua!" Niin, no, et sitten soittanut kuitenkaan? "Jaaha, no, me odotellaan." Pari päivää sitten tuli viesti "Pk-paketti tulossa. Paikalla?" Ja vähän ajan päästä pihaan ajoi auto. Saatiin paketti ja pian huomattiin, että puolet puuttui. Kuski ei tiennyt mitään.
Eilen soitin asiasta. "No, joskus käy niin ettei ne mahdu samaan rahtiin. Saattaa tulla sitten perässä." Saattaa?? "Jos ei maanantaihin mennessä ole kuulunut mitään niin soittele taas!" Siis mitä helvettiä? Miksi hitossa mun pitäisi soitella ostamieni kamojen perään, eikö olisi heidän asia pitää ajantasalla? Puuh. No, ainakaan vielä ei ole mitään kuulunut.)
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Itä-helsinkiläisen ennakkoluulot
Saatiin tuossa vähän aikaa sitten kyselyä, että oltaisiinko kiinnostuttu muuttamaan kantakaupunkiin. Idea kuulosti ihan siltä, että siihen voisi perehtyä tarkemmin. Teen työt kun liikkuvat enemmän sillä suunnalla.
Käytiinkin sitten katsastamassa asunto. Ihan kivahan se oli; valoisa, siisti, tilava ja edullinen. Ainoat miinukset olivat pienemmät neliöt ja hissitön toinen kerros.
Ja se, että se on väärällä puolella kantakaupunkia.
Muuttoinnokkuutta ei lisännyt vaihtajaehdokkaan kertomukset viereisestä golf-radasta, julkkiksista, kalliista vuokrista ja yli-innokkaasta urheilijanaapurustosta. Rupesi vatsassa vain korventamaan.
Yritin itselleni vakuutella, että syy, miksi seuraavana yönä valvoskelin ja mietin, miksi meidän EI kannata muuttaa, olivat juuri tuo pienempi tila ja hissittömyys. Vaikealta tuntui myöntää itselle se, että en vain halua muuttaa idästä pois. Oma identiteettini on juurtunut tänne. Tuntuu, että kuilu tiettyjen alueiden välillä on niin suuri, etten osaisi olla siellä kuin kotonani.
Välillä olen pyöritellyt silmiäni ihmisten kommenteille; "Eikös siellä idässä ole vaarallista?" "Uskaltaako siellä ulkona liikkua iltaisin?" "Siellähän on kaikkia hulluja metrossa!" Teekin on saanut töissä kommentteja, jotka päivittelevät Itäkeskusta. Vaikkeivat kuulemma ole siellä käyneetkään. Kun ei sinne uskalla tulla.
Ja nyt sitten täytyy myöntää, että taidan olla itse ihan yhtä ennakkoluuloinen. Ainoastaan päinvastoin.
Sillä; jos idässä asuu valtaosin työttömiä, juoppoja, narkkareita, ulkomaalaisia ja eronneita, asuu kantakaupungissa a) joko snobiekoilijoita tai b) eliittiä.
(snobiekoilijat: Ostetaan luomua, kestoillaan, kierrätetään tiukasti, ollaan huolissaan maailman tilasta... mutta, vastapainoksi halutaan tuoda esiin omaa taloudellista asemaa. Ja yleensä se näkyy lapsissa, jotka on puettu kuin suoraan Ticketin tai Po.pin katalogeista, vaunut ovat viimeistä hifistelyä, selässä kulkee jokin merkkireppu, luomumehua juodaan kolmenkympin lasipulloista ja jokaisella perheenjäsenellä on sävysävyyn sopivat karvareunaiset gore-texit. Ehkä kuvaan on eksynyt jokin mummon vuonna yksi ja kaksi virkkaama huivi tai vaunuissa kiiluu 70- luvun ruskea/oranssikuvioinen makuupussi lisäämässä katuekouskottavuutta.
eliitti: No, eikö tuo sana kerro jo kaiken?)
Joten tämän ennakkoluuloisen, entisen maalaisen, nykyisen itä-helsinkiläisen on vain parempi pysytellä turvallisesti metroradan varrella ja pieniä poikkeamia lukuunottamatta palata aina takaisin tänne heterogeeniseen villiin itäkotiin!
(Ja nythän tarvittaisiin joku kertomaan kuinka se asia oikeasti on? Kun eihän meidän perhekään tunnu oikein sopivan tuohon itä-Helsinkiläiseen yleistykseen. Ja meitä tällaisia on täällä kuitenkin ainakin yhden käden sormille.)
Käytiinkin sitten katsastamassa asunto. Ihan kivahan se oli; valoisa, siisti, tilava ja edullinen. Ainoat miinukset olivat pienemmät neliöt ja hissitön toinen kerros.
Ja se, että se on väärällä puolella kantakaupunkia.
Muuttoinnokkuutta ei lisännyt vaihtajaehdokkaan kertomukset viereisestä golf-radasta, julkkiksista, kalliista vuokrista ja yli-innokkaasta urheilijanaapurustosta. Rupesi vatsassa vain korventamaan.
Yritin itselleni vakuutella, että syy, miksi seuraavana yönä valvoskelin ja mietin, miksi meidän EI kannata muuttaa, olivat juuri tuo pienempi tila ja hissittömyys. Vaikealta tuntui myöntää itselle se, että en vain halua muuttaa idästä pois. Oma identiteettini on juurtunut tänne. Tuntuu, että kuilu tiettyjen alueiden välillä on niin suuri, etten osaisi olla siellä kuin kotonani.
Välillä olen pyöritellyt silmiäni ihmisten kommenteille; "Eikös siellä idässä ole vaarallista?" "Uskaltaako siellä ulkona liikkua iltaisin?" "Siellähän on kaikkia hulluja metrossa!" Teekin on saanut töissä kommentteja, jotka päivittelevät Itäkeskusta. Vaikkeivat kuulemma ole siellä käyneetkään. Kun ei sinne uskalla tulla.
Ja nyt sitten täytyy myöntää, että taidan olla itse ihan yhtä ennakkoluuloinen. Ainoastaan päinvastoin.
Sillä; jos idässä asuu valtaosin työttömiä, juoppoja, narkkareita, ulkomaalaisia ja eronneita, asuu kantakaupungissa a) joko snobiekoilijoita tai b) eliittiä.
(snobiekoilijat: Ostetaan luomua, kestoillaan, kierrätetään tiukasti, ollaan huolissaan maailman tilasta... mutta, vastapainoksi halutaan tuoda esiin omaa taloudellista asemaa. Ja yleensä se näkyy lapsissa, jotka on puettu kuin suoraan Ticketin tai Po.pin katalogeista, vaunut ovat viimeistä hifistelyä, selässä kulkee jokin merkkireppu, luomumehua juodaan kolmenkympin lasipulloista ja jokaisella perheenjäsenellä on sävysävyyn sopivat karvareunaiset gore-texit. Ehkä kuvaan on eksynyt jokin mummon vuonna yksi ja kaksi virkkaama huivi tai vaunuissa kiiluu 70- luvun ruskea/oranssikuvioinen makuupussi lisäämässä katuekouskottavuutta.
eliitti: No, eikö tuo sana kerro jo kaiken?)
Joten tämän ennakkoluuloisen, entisen maalaisen, nykyisen itä-helsinkiläisen on vain parempi pysytellä turvallisesti metroradan varrella ja pieniä poikkeamia lukuunottamatta palata aina takaisin tänne heterogeeniseen villiin itäkotiin!
(Ja nythän tarvittaisiin joku kertomaan kuinka se asia oikeasti on? Kun eihän meidän perhekään tunnu oikein sopivan tuohon itä-Helsinkiläiseen yleistykseen. Ja meitä tällaisia on täällä kuitenkin ainakin yhden käden sormille.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)