Sitten tänään, silmät ristissä, kahvilla tankattuna raahauduin muksujen kanssa seurakunnan kerhoon. Olin herännyt puoli kuusi vauvan kätinään ja puolen seiskan aikaan oltiinkin koko revohka ylhäällä Teen lähdettyä heti kuuden jälkeen reilun parinsadan kilsan päähän koululle. Silti jaksoin ajatella, että "Jes! Kolme tuntia, tää on jo jotakin!"
Ja sitten tuli juteltua kerhossa parin äidin kanssa.
"Kahdeksan viikkoa... no kerran viiden aikaan syödään..."
"Kolme kuukautta... ei meillä enää öisin syödä..."
Jotenkin olen uskotellut itselleni, että nämä tällaiset tarinat ovat vain urbaanilegendoja, mutta kai se on vihdoin uskottava; jotkut ihmiset oikeasti nauttivat vauva-ajasta ilman kummempaa univelkaa!
Joka tapauksessa, kaikesta jättiväsymyksestä huolimatta olo on mitä mainioin. Nautin suunnattomasti tästä vauva- ajasta. On vain niin helppoa kun tietty kokemus on tullut kahden edellisen kanssa. Ensimmäisen kohdalla kun kanniskeli koliikista kärsivää vauvaa iltatolkulla, luuli sen huudon ja oman väsymyksen kestävän ikuisuuden. Nyt tietää, että ettei se kestä. Aikansa kylläkin, mutta joskus sekin loppuu.
Vauva onkin aivan ihana. Hymyjä tulee jo ja juttua. Isot sisarukset ovat kärppänä paikalla kun vauva herää uniltaan. Tyty kutsuu vauvaa "vauveliiniksi" ja huolehtii pienestä kuin vanha tekijä. Veikka taas, joka ei ole halunnut ottaa vauvaa syliin, tokaisi eräs aamu "Annapas se tänne", ojensi käsiään ja yhdessä pojat istuskelivat Veikan tekemässä raketissa ja matkasivat avaruuteen.
Ja ihan kuin vauvan katseesta jo näkisi, miten toinen ihailee isoja sisaruksiaan. Ei tarvitse kuin jomman kumman naama ilmestyä eteen, niin ilme muuttuu ja lepertely isoille sisaruksille alkaa.
Mutta nyt sänky kutsuu ja tuhiseva käärö vieressä!
Öitä!
 |
| Aamuinen piirrustushetki. |
 |
| Äidin aamunavaus. |
 |
| Kun pienimmät nukkuu, Veikka lukee kirjoja "omassa kodissaan". |
