Mummilan kiltit kummitukset

Meidän mummila on ainakin 120 vuotta vanha tila. Siellä olen elänyt lapsuuteni, kuten myös äitini, isoisäni, isoisoäitini sekä isoisoisoisäni.

En ole ennen ollut kovinkaan kiinnostunut menneisyydestä, ennen kuin vasta nyt aikuisiällä, ja ehkä enemmän viime kesänä.

Lapsuudesta muistan, että oli hauska juoksennella viljapellossa (mistä isä ei ollut niinkään ilahtunut), kahlata joessa, kiipeillä puussa, rakentaa majaa metsään, hyppiä vintin katon parrulta jättisuureen heinäkasaan, etsiä kissanpoikasia heinäpaalien seasta, nukkua öitä aitan vintillä, kiikkua suuren tammen juurella, kerätä mansikoita ja kuunnella sirkkojen siritystä.

Muistan myös sen yöttömän yön, jolloin näin huivipäisen mummon tulevan kumarassa makuuaitasta, sulkevan oven ja köpöttävän kohti maantietä. Tai sen tunteen, kun oli pakko lähteä omasta huoneesta pois, sillä tunne siitä, että joku muukin oli siellä, oli niin voimakas.

Viime kesän jälkeen Veikka ei suostunut nukkumaan enää vanhassa huoneessani. "Siellä kun on ne kaksi mummoa."

Eilen taas maalla ollessamme juttelin mummin kanssa asiasta. Veikan kanssa kun oltiin osa automatkasta pohdittu mummoja, sillä aina mummilaan mennessä yläkerran parivaljakko tulee mieleen.

Tiesin kyllä, että moni muukin suvustamme on nähnyt ja kokenut asioita, joita joku voi pitää huuhaana; enkeleitä pihalla, edesmenneitä sukulaisia, selvä tupakan tuoksu kivellä, jossa tilan vanha pappa poltti polvihousut jalassa ennen muinoin (Tyty ja kissakuvassa näkyy kyseinen paikka).

Sainkin kuulla tilan historiasta ja siitä, että paikassa taitaa olla paljon sellaista, mitä silmä ei välttämättä näe.

Ja siinä sitten vanhoja, haalistuneita mustavalkoisia kuvia selatessani, eteen osui erään naisen kuva. "Kukas tämä on?" kysäisin mummilta. "Anni-mummohan se."

Samainen Anni- mummo oli tätini mukaan nukkunut aitassa kesäisin. Siinä aitassa, josta muistan ihan saman näköisen tädin tulevan yöttömänä kesäyönä ja hipsivän maatietä kohti.

Joku uskoo tällaisiin asioihin, toinen taas ei. Rationaalinen Teekin nykyään jo vähän hymyilee kuunnellessaan suvun juttuja, eikä heti puistele naureskellen päätänsä.

Joka tapauksessa, tällaiset jutut ovat itsestäni kieltämättä vähän pelottavia, mutta myös luonnollisia ja lohdullisia. Ehkä tosiaan jotakin on senkin jälkeen kun kuolemme.

(Veikka oli nukkunut viime yönä pitkästä aikaa mummin ja Tytyn kanssa vanhassa makuuhuoneessani, sillä vaari oli ottanut tehtäväksen sanoa mummoille, että menisivät muualle. "Vaikka ne onkin ihan kilttejä kummituksia, on ne vähän pelottavia", Veikka oli tokaissut.)