Terveiset Koh Jumin saarelta! Pieni paratiisi lähellä vilkkaita turistialueita joka ei kylläkään näy täällä. Suht autio saari, jossa on vain kourallinen paikallisia ja turisteja. Luonto lähellä, letkeä ja rauhallinen meno.
Päätettiin sitten tulla tänne paikallisen naisen suosittelemana ja on kyllä ollut aivan ihana paikka.
Saatiin huone bungalowina ja lapset ovat olleet taas ihan fiiliksissään kun pääsevät heti herättyään ulos ovesta.
Saari on tosi pieni; pelkästään asfalttitietä on hyvin vähän ja tiet enemmänkin sellaisia, joiota kotoa löytyy metsäteinä.
Muuta täällä ei oikein voi tehdä kuin syödä, löhötä, leikkiä rannalla, uida, ottaa päikkäreitä, lukea na keinua. Puissa nimittäin roikkuu monen monta keinua ja lapset tietysti tykkäävät. Ruunelle hankittiin päikkäriajoiksi riippukeinu ja tänään ottikin ekat päikkärit siinä.
Viitisen päivää varattiin ja saatiin vielä aika hyvä diili. Kyseinen paikkaa suositellut nainen nimittäin tuntee hotellin omistajan ja puhui meille ilmaisen aamupalan ja ylimääräisen sängyn huoneen hintaan. Todella hyvä, sillä joudutaan maksamaan samaan aikaan Ao nangin hotellia (omistaja kertoi naisen pitäneen palopuheen siitä, miten meillä on pienet lapsi ja meidän pitää saada ilmainen aamupala sen takia. Oli kuulemma korvia särkenyt ja oli joutunut antamaan periksi:)!)
Pieni pulma iski eilen. Ollaan otettu kaikki vaipat mukaan, mutta kyseisestä saaresta ei ainakaan vielä olla vaippoja löydetty. Ollaankin menty Ruunen kanssa päivät uimahousuilla, johon ollaan viikattu puolikas harso. Nyt on siis käytössä kaksi puolikasta harsoa. Ajattelin kysellä joltakin, joka tietäisi mitä paikalliset pitävät vauvoillaan pöksyissä. Voisi käydä hankkimassa samaa, niin ei tarvitsisi montaa kertaa päivässä pestä harsoja kuivumaan.
Muutenkin tuntuu vähän kököltä pitää kertiksiä täällä Ruunella. Paljon onkin ollut ilman vaippaa, tai sitten ihan uimahousuissa. Päikkäreiden aikaan on kuitenkin pakko olla jotakin ja tietysti öisin. Vähän harmittaa kun en ottanut kotoa mukaan muutamia kestovaippoja vaikka meinasin. Ne olisi kovassa huudossa täällä.
Netti toimii tosi kehnosti täällä. Yritin muutaman kerran ladata kuvaa, mutta en ole saanut pistettyä kun yhteys katkeilee. Saa nähdä saanko tätäkään tekstiä julkaistua nyt samalla kertaa.
Ruune on päikyillä, Teen kanssa tehtiin vaihto ja tulin itse syömään vuorostani. Veikka katselee pitkästä aikaa piirettyyjä, tka pyörii ravintolan telkkarista. Tyty säätelee omiaan, niin kuin yleensäkin, siis käyskentelee pitkin hotellin aluetta, keräilee kiviä ja muuta maasta, leikkii kissan kanssa jne. Itsellä onaha täynnä hedelmiä, riisiä ja katkarapuja sekä kahvibanaanipirtelöä( uusi herkku, tosi hyvää!)
Täällä siis vietetään hyvin letkeää ja rentoa eloa. Kolmisen yötä vielä täällä, sitten takaisin Ao nangille muutamaksi yöksi ja lopuksi mummia ja vaaria vastaan Phuketiin.
Sen verran hurjia saatetaan huomenna olla, että pelkän lokoskelun vastapainoksi vuokrataan tuk tuk ja kierretään saari.
lauantai 28. joulukuuta 2013
tiistai 24. joulukuuta 2013
Pehmeää kuin pumpuli
Pari päivää sitten saavuttiin Ao nangille.
Voisin sanoa, että tuleminen oli varsinainen pettymys Lantan jälkeen. Turisteja joka puolella, kylttejä suomeksi(kin), töykeät ihmiset, mäkki ja staarpaksi lähes rinta rinnan. Vielä kun Tyty veti aimo huutokonsertin matkalla satamasta hotellille, oli saapuminen varsin mieleenpainuva.
Vieläkään en ole Ao nangille lämmennyt. Syynä voi olla myös se, ettemme ole paljon täällä kahtena päivänä aikaa viettäneet.
Se, kenelle olemme lämmenneet, emmekä ole lähteneet hippulat vinkuen, on meidän hotelli. Tai ei itse hotelli, vaan omistajat. En tiedä sukulaissuhteita sen tarkemmin, mutta kaksi vanhaa mummoa, mies ja nuorta ja vanhempaa naisväkeä.
Jo heti tultua tuntui siltä kun olisi kotiin tullut. Kaikki ovat tavattoman ystävällisiä ja mummot aivan ihania! Ruune kulkee sylistä syliin, poika on itse aurinko ja mummot nauttivat pienen paapomisesta. Veikka ja Tyty eivät vielä pahemmin ole lämmenneet lapsiystävällisille ihmisille. "Me kun ei olla totuttu tollaseen" tokaisi Veikka. Mutta silti mummot paapovat isompiakin minkä kerkiävät; pyyhkivät suita, tuovat riisipuuroa, taputtelevat ja tekevät juuri sen, että voi tuntea itsensä erittäin tervetulleeksi ja kuin perheenjäseneksi.
Eilinen päivä meni Railaylla, jonne suunnattiin heti aamupalan jälkeen. Lyhyt merimatka longtaililla ja pian vastassa oli vuosien takaa tuttu kaunis maisema.
Saatiin vinha ajatus, että yritetään etsiä hotelli muutamaksi yöksi tuolta. Kiitos joulun, hinnat olivat kuitenkin aika hulppeita. Innostus laantui kyllä varsin nopeaan, kun huomasi, miten paikan turistoituminen oli vaikuttanut kaikkeen; palvelu töykeää, ihmisiä joka puolella, roskaista ja korkeat hotellihinnat. Ja varsin hyvin kyllä ymmärsin, miksi palvelu oli mitä oli; kukapa jaksaisi hymy huulilla palvella röyhkeitä turisteja, jotka haukkuvat tarjoilijoita, eivät vastaa tervehdyksiin tai luulevat olevansa maailman omistajia vain siksi, että thaimaassa tuntee olevansa rikas kun kotimaassa hintataso on niin paljon korkeampi.
Hylättiin siis Railay ja käännettiin katse Koh Yaoon.
Tänään jouluaaton kunniaksi syötiin aamupalaksi riisipuuroa, massaman chickenia, riisiä, muroja ja kasviksia kahvin ja appelsiinimehun kera. Sen jälkeen suunnattiin viereiseen matkatoimistoon kyselemään Koh Yaosta. Pyydettiin tulemaan illalla uudestaan kun ei olisi enää vilskettä ruokailun takia.
Lähdettiin kävelemään ja vastaan tuli tuk tuk ja kyltti erilaisista kohteista. Tiger cave temple näytti mielenkiintoiselta ja hypättiin kyytiin. Tumtui siltä, että ripaus uskontoa jouluaaton kunniaksi olisi ihan paikallaan.
Perillä odotti useat temppelit ja reilut 1200 porrasta ylös vuorelle Buddha-patsalle (Jonne Tee ja Veikka kiipesivät. Minä, Tyty ja Ruune luovutimme puolessa välissä ja läjdimme laskeutumaan takaisin n. 30 sentin korkuisia rapunvälejä. Onneksi jossakin vaiheessa matkaa eräs suomalainen nainen kaappasi Ruunen kainaloon ja itse nappasin Tytyn. Pääsimme paljon nopeammin alas kuin tyylillä "äiti kolme askelta-Tyty kolme askelta...")
Voisin vaikka vannoa, että sen levollisuuden, rauhallisuuden ja myötätunnon pystyi aistimaan alueella.
Kävimme Tiikerin luolassa, jota ennen oli munkkien patsaita. Kolme niistä oli heti ovensuussa ja ne tuntuivat kummasti vetävän puoleensa. Ihan kuin olisi voinut aistia sen kaiken energian, joka heillä on ollut eläessään. Kaksi kertaa kävin patsaiden luona, mutta sekään ei tuntunut riittävän. Olisi tehnyt mieli vain jäädä hetkeksi olemaan hiljaa paikollaan ja aistimaan sen kaiken energian, mitä patsaista lähti.
Lasten kanssa ei kuitenkaan ehtinyt pitkäksi aikaa pysähtyä. niitä pieniä hiljentymisen hetkiä pitää aina varastaa vähän sieltä ja täältä. Vähän jäin kuitenkin miettimään, josko olisin päässyt käymään vielä uudestaan. Vaikka sitten Ruunen kanssa. Sen verran huikea kokemus tuo paikka oli, mutta tuntui siltä, että tuosta kaikesta olisi saanut niin paljon enemmän irti, jos olisi voinut olla ajan kanssa (ihan kuin kolmisen tuntia ei olisi riittänyt...).
Hotellille päästyä päätimme, että muksut menevät päikkäreille. Koko reissun ajan naperot ovat menneet siinä kuuden seiskan välillä unille, tarkoittaen sitä, että kun viileys alkaa, meillä nukutaan. Silloin kun olisi hyvä olla ulkona.
Kauan siinä meni, mutta kaikki saatiin unille. Itse suuntasin hierojalle alakertaan Teen jäädessä surffailemaan netissä.
Pyysin niska-selkähierontaa. Kokemus oli ikimuistoinen.
Luulin, että alaselkää vähän availlaan jne. Thaityylillä hierottuna kun ei muutenkaan meno ole mitään sivelyä, oli tämä jotakin todella mieleenpainuvaa!
Jo ensimmäinen kosketus oli sellainen, että tiesin, että tämä nainen osasi hommansa. Pian olin jo varma, että nainen on jonkin sortin sadisti. Hän mm. "Repi" lihaksiani jumista irti, väänteli ihan ihme asentoihin, sai kädet puutumaan, olon pyörtymisen partaalle.
Mutta silti. Vaikka välillä oikeasti huusin, ei kukaan ole koskaan hieronut sellaisia lihaksia, mitä huomasin itselläni olevan. Ja olen tiennyt vasemman puolen hartiasta olleen jumissa jo useita kuukausia. Sitä kävin myös Suomessa hierojalla avatuttamassa. Tuloksetta.
Tämä täti pistikin kaikki taitonsa peliin. Hieroi ranteista, sormista, väänteli, käänteli. Paikat paukkui ja narskui. Ja lopulta jumi oli poissa. Ja itsellä olo kuin jyrän alle jääneellä.
Joku hieroja voisi sanoa, että hierominen ei saa koskea niin paljon, että huutaa tuskasta. ihan sama. Jumi on poissa!
Kunhan tuo selkä tuosta helpottaa, käyn ottamassa vielä uuden hoidon.
Tuon jälkeen paikan omistaja kertoi, että illalla olisi joulujuhla. Perhe tarjoaisi vieraille illallisen.
Kävimme kyselemässä Koh Yaosta sovitusti. Täti sai meidät kiinnostumaan Koh Jumin saaresta. Sinne ehkä siis. Tiedossa olisi täyttä rauhaa pienellä ja suh autiolla saarella. Ainakin hänen mukaan.
Pienen iltakävelyn jälkeen suuntasimme hotellille syömään. Vastaanotto oli taas häkellyttävän lämmin. Ruune kiersi sylistä syliin ja paistatteli ihailussa. Meille lastattiin lautaselle ruokaa; riisiä, kalaa, kanaa, vihanneksia, tulista, mietoa, paistettua, tuoretta. Olutta ja vettä. Ilo oli ylimmillään, ihmiset iloisia, mummot lasten ympärillä häärimässä ja ruoka taivaallista.
Siinä istuessa ei voinut ajatella kuin että tällainen pitäisi joulun aina olla ilman mitään oheissälää; paljon välittäviä ihmisiä ympärillä, hyvää ruokaa ja paljon iloa. Muuta siihen ei tarvita.
Pian lapset hyytyivät ja oli aika lähteä nukkumaan. Koh Jum houkuttelee kovasti, mutta täällä tuntee olevansa kuin pehmeässä pumpulissa ihmisten ympäröimänä. Tiedän jo, että tulee ikävä näitä ihmisiä ja varsinkin paikan mummoja!
Huomenna on puolet lomasta takana. Tämä kaikki on ollut tähän asti ihan huippua alun sairasteluiista huolimatta. Sanoinkin Teelle, että ensi vuonna uudestaan. Vähän jäi epilemään, että saataisiinko rahoja kasaan vuodessa. Taatusti saadaan, kun tietää mitä varten säästää. Unelmia pitää olla, ja suurin osa niistä on taatusti toteuttamiskelpoisia. Joten säästökuuri alkaa heti kun kotiin päästään. Unelmat toteutumaan!
Hyvää joulua kaikille!
Voisin sanoa, että tuleminen oli varsinainen pettymys Lantan jälkeen. Turisteja joka puolella, kylttejä suomeksi(kin), töykeät ihmiset, mäkki ja staarpaksi lähes rinta rinnan. Vielä kun Tyty veti aimo huutokonsertin matkalla satamasta hotellille, oli saapuminen varsin mieleenpainuva.
Vieläkään en ole Ao nangille lämmennyt. Syynä voi olla myös se, ettemme ole paljon täällä kahtena päivänä aikaa viettäneet.
Se, kenelle olemme lämmenneet, emmekä ole lähteneet hippulat vinkuen, on meidän hotelli. Tai ei itse hotelli, vaan omistajat. En tiedä sukulaissuhteita sen tarkemmin, mutta kaksi vanhaa mummoa, mies ja nuorta ja vanhempaa naisväkeä.
Jo heti tultua tuntui siltä kun olisi kotiin tullut. Kaikki ovat tavattoman ystävällisiä ja mummot aivan ihania! Ruune kulkee sylistä syliin, poika on itse aurinko ja mummot nauttivat pienen paapomisesta. Veikka ja Tyty eivät vielä pahemmin ole lämmenneet lapsiystävällisille ihmisille. "Me kun ei olla totuttu tollaseen" tokaisi Veikka. Mutta silti mummot paapovat isompiakin minkä kerkiävät; pyyhkivät suita, tuovat riisipuuroa, taputtelevat ja tekevät juuri sen, että voi tuntea itsensä erittäin tervetulleeksi ja kuin perheenjäseneksi.
Eilinen päivä meni Railaylla, jonne suunnattiin heti aamupalan jälkeen. Lyhyt merimatka longtaililla ja pian vastassa oli vuosien takaa tuttu kaunis maisema.
Saatiin vinha ajatus, että yritetään etsiä hotelli muutamaksi yöksi tuolta. Kiitos joulun, hinnat olivat kuitenkin aika hulppeita. Innostus laantui kyllä varsin nopeaan, kun huomasi, miten paikan turistoituminen oli vaikuttanut kaikkeen; palvelu töykeää, ihmisiä joka puolella, roskaista ja korkeat hotellihinnat. Ja varsin hyvin kyllä ymmärsin, miksi palvelu oli mitä oli; kukapa jaksaisi hymy huulilla palvella röyhkeitä turisteja, jotka haukkuvat tarjoilijoita, eivät vastaa tervehdyksiin tai luulevat olevansa maailman omistajia vain siksi, että thaimaassa tuntee olevansa rikas kun kotimaassa hintataso on niin paljon korkeampi.
Hylättiin siis Railay ja käännettiin katse Koh Yaoon.
Tänään jouluaaton kunniaksi syötiin aamupalaksi riisipuuroa, massaman chickenia, riisiä, muroja ja kasviksia kahvin ja appelsiinimehun kera. Sen jälkeen suunnattiin viereiseen matkatoimistoon kyselemään Koh Yaosta. Pyydettiin tulemaan illalla uudestaan kun ei olisi enää vilskettä ruokailun takia.
Lähdettiin kävelemään ja vastaan tuli tuk tuk ja kyltti erilaisista kohteista. Tiger cave temple näytti mielenkiintoiselta ja hypättiin kyytiin. Tumtui siltä, että ripaus uskontoa jouluaaton kunniaksi olisi ihan paikallaan.
Perillä odotti useat temppelit ja reilut 1200 porrasta ylös vuorelle Buddha-patsalle (Jonne Tee ja Veikka kiipesivät. Minä, Tyty ja Ruune luovutimme puolessa välissä ja läjdimme laskeutumaan takaisin n. 30 sentin korkuisia rapunvälejä. Onneksi jossakin vaiheessa matkaa eräs suomalainen nainen kaappasi Ruunen kainaloon ja itse nappasin Tytyn. Pääsimme paljon nopeammin alas kuin tyylillä "äiti kolme askelta-Tyty kolme askelta...")
Voisin vaikka vannoa, että sen levollisuuden, rauhallisuuden ja myötätunnon pystyi aistimaan alueella.
Kävimme Tiikerin luolassa, jota ennen oli munkkien patsaita. Kolme niistä oli heti ovensuussa ja ne tuntuivat kummasti vetävän puoleensa. Ihan kuin olisi voinut aistia sen kaiken energian, joka heillä on ollut eläessään. Kaksi kertaa kävin patsaiden luona, mutta sekään ei tuntunut riittävän. Olisi tehnyt mieli vain jäädä hetkeksi olemaan hiljaa paikollaan ja aistimaan sen kaiken energian, mitä patsaista lähti.
Lasten kanssa ei kuitenkaan ehtinyt pitkäksi aikaa pysähtyä. niitä pieniä hiljentymisen hetkiä pitää aina varastaa vähän sieltä ja täältä. Vähän jäin kuitenkin miettimään, josko olisin päässyt käymään vielä uudestaan. Vaikka sitten Ruunen kanssa. Sen verran huikea kokemus tuo paikka oli, mutta tuntui siltä, että tuosta kaikesta olisi saanut niin paljon enemmän irti, jos olisi voinut olla ajan kanssa (ihan kuin kolmisen tuntia ei olisi riittänyt...).
Hotellille päästyä päätimme, että muksut menevät päikkäreille. Koko reissun ajan naperot ovat menneet siinä kuuden seiskan välillä unille, tarkoittaen sitä, että kun viileys alkaa, meillä nukutaan. Silloin kun olisi hyvä olla ulkona.
Kauan siinä meni, mutta kaikki saatiin unille. Itse suuntasin hierojalle alakertaan Teen jäädessä surffailemaan netissä.
Pyysin niska-selkähierontaa. Kokemus oli ikimuistoinen.
Luulin, että alaselkää vähän availlaan jne. Thaityylillä hierottuna kun ei muutenkaan meno ole mitään sivelyä, oli tämä jotakin todella mieleenpainuvaa!
Jo ensimmäinen kosketus oli sellainen, että tiesin, että tämä nainen osasi hommansa. Pian olin jo varma, että nainen on jonkin sortin sadisti. Hän mm. "Repi" lihaksiani jumista irti, väänteli ihan ihme asentoihin, sai kädet puutumaan, olon pyörtymisen partaalle.
Mutta silti. Vaikka välillä oikeasti huusin, ei kukaan ole koskaan hieronut sellaisia lihaksia, mitä huomasin itselläni olevan. Ja olen tiennyt vasemman puolen hartiasta olleen jumissa jo useita kuukausia. Sitä kävin myös Suomessa hierojalla avatuttamassa. Tuloksetta.
Tämä täti pistikin kaikki taitonsa peliin. Hieroi ranteista, sormista, väänteli, käänteli. Paikat paukkui ja narskui. Ja lopulta jumi oli poissa. Ja itsellä olo kuin jyrän alle jääneellä.
Joku hieroja voisi sanoa, että hierominen ei saa koskea niin paljon, että huutaa tuskasta. ihan sama. Jumi on poissa!
Kunhan tuo selkä tuosta helpottaa, käyn ottamassa vielä uuden hoidon.
Tuon jälkeen paikan omistaja kertoi, että illalla olisi joulujuhla. Perhe tarjoaisi vieraille illallisen.
Kävimme kyselemässä Koh Yaosta sovitusti. Täti sai meidät kiinnostumaan Koh Jumin saaresta. Sinne ehkä siis. Tiedossa olisi täyttä rauhaa pienellä ja suh autiolla saarella. Ainakin hänen mukaan.
Pienen iltakävelyn jälkeen suuntasimme hotellille syömään. Vastaanotto oli taas häkellyttävän lämmin. Ruune kiersi sylistä syliin ja paistatteli ihailussa. Meille lastattiin lautaselle ruokaa; riisiä, kalaa, kanaa, vihanneksia, tulista, mietoa, paistettua, tuoretta. Olutta ja vettä. Ilo oli ylimmillään, ihmiset iloisia, mummot lasten ympärillä häärimässä ja ruoka taivaallista.
Siinä istuessa ei voinut ajatella kuin että tällainen pitäisi joulun aina olla ilman mitään oheissälää; paljon välittäviä ihmisiä ympärillä, hyvää ruokaa ja paljon iloa. Muuta siihen ei tarvita.
Pian lapset hyytyivät ja oli aika lähteä nukkumaan. Koh Jum houkuttelee kovasti, mutta täällä tuntee olevansa kuin pehmeässä pumpulissa ihmisten ympäröimänä. Tiedän jo, että tulee ikävä näitä ihmisiä ja varsinkin paikan mummoja!
Huomenna on puolet lomasta takana. Tämä kaikki on ollut tähän asti ihan huippua alun sairasteluiista huolimatta. Sanoinkin Teelle, että ensi vuonna uudestaan. Vähän jäi epilemään, että saataisiinko rahoja kasaan vuodessa. Taatusti saadaan, kun tietää mitä varten säästää. Unelmia pitää olla, ja suurin osa niistä on taatusti toteuttamiskelpoisia. Joten säästökuuri alkaa heti kun kotiin päästään. Unelmat toteutumaan!
Hyvää joulua kaikille!
torstai 19. joulukuuta 2013
Vikoja päiviä Lantalla
Päivät täällä kulkee omaa tahtiaan. Eilen mietittiin lähdetäänkö Saladaniin. Ei jaksanut. Vuokrataanko auto ja kuski ja kierretään saarta? Ei jaksa. Mennäänkö rannalle? Okei!
Naapurien kanssa juteltiin, että mukavuudenhalu vie aina mennessään. On niin helppo vain olla ja nauttia kiireettömyydestä, ei tarvitse järkkäillä mitään sen ihmeempiä.
Yhtenä päivänä käytiin snorklausreissulla Rok- saarella. Pieni paratiisi. Ruune otti unia riippukeinussa, Veikka snorklasi pelastusliivien kanssa, Tytyn kanssa ihmeteltiin varaaneja ja syötiin hyvää ruokaa. Kotimatkalla speed boatissa jokainen muksu nukahti ja saatiin nauttia tuulen tuiverruksesta.
Ollaan tavattu ihmisiä mm. Ruotsista, taiwanista ja kanadasta. Veikka kertoi ikävöivänsä kavereita, mutta onneksi juuri samana päivänä hotellille tuli malesiasta samanikäinen poika ja kielimuurista huolimatta yhteisiä leikkiä on syntynyt.
Naapurissa asustaa ruotsalaisia poikansa kanssa. Heidän kanssaan tehtiin reissu snake farmille, jossa saatiin yksityinen käärmeshow. Boa, kobra ja jokin pureva käärme. Vieläkin puistattaa.
Huomenna Tee lähtee Tytyn ja Veikan kanssa Phi Phille. Olen ollut siellä joskus vuosia sitten ja tehnyt kyseisen reissun, joten jään Ruunen kanssa hotellille ja aion pojan päikkäreiden aikaan syventyä mukaan ottamiini kirjoihin.
Aamulla herätään kuuden jälkeen ja illalla lapset on ennen seiskaa unessa, äiti yleensä ennen ysiä. Koko päivä ulkona tekee sen, ettei illalla jaksa muuta kuin lukea muutaman sivun kirjaa ja liittyä lapsten seuraan unten maille. Eilen tosin oli niin kova nälkä ysin aikaan, että nappasin kirjan mukaan ja suuntasin syömään. Tiskistä valitsin white snapperin, joka kokattiin valkosipulin ja pippurin kanssa, riisiä seuraksi ja oli hyvää! Kymmeneltä olin jo takaisin nukkumassa.
Täällä on lasten keskuudessa pyörinyt enterorokko ja Tyty sen nappasi itselleen. Onneksi varsin lievin oirein, sillä kädessä on yksi näppylä ja suussa enemmän. Joten mimmi vetelee mehu-jädelinjalla. Veikkakin taisi sairastaa kyseisen taudin noin vuosi sitten paljon pahemmin oirein.
Parin päivän päästä vaihdetaan maisemaa. Toisaalta mukavaa, toisaalta sitä on niin kotiutunut tänne ja tutustunut ihmisiin, että tuntuu vähän kuin kotoaan lähtisi. Muyta mielenkiinnolla odottaa taas uusia maisemia.
Mutta nyt uimaan!
Naapurien kanssa juteltiin, että mukavuudenhalu vie aina mennessään. On niin helppo vain olla ja nauttia kiireettömyydestä, ei tarvitse järkkäillä mitään sen ihmeempiä.
Yhtenä päivänä käytiin snorklausreissulla Rok- saarella. Pieni paratiisi. Ruune otti unia riippukeinussa, Veikka snorklasi pelastusliivien kanssa, Tytyn kanssa ihmeteltiin varaaneja ja syötiin hyvää ruokaa. Kotimatkalla speed boatissa jokainen muksu nukahti ja saatiin nauttia tuulen tuiverruksesta.
Ollaan tavattu ihmisiä mm. Ruotsista, taiwanista ja kanadasta. Veikka kertoi ikävöivänsä kavereita, mutta onneksi juuri samana päivänä hotellille tuli malesiasta samanikäinen poika ja kielimuurista huolimatta yhteisiä leikkiä on syntynyt.
Naapurissa asustaa ruotsalaisia poikansa kanssa. Heidän kanssaan tehtiin reissu snake farmille, jossa saatiin yksityinen käärmeshow. Boa, kobra ja jokin pureva käärme. Vieläkin puistattaa.
Huomenna Tee lähtee Tytyn ja Veikan kanssa Phi Phille. Olen ollut siellä joskus vuosia sitten ja tehnyt kyseisen reissun, joten jään Ruunen kanssa hotellille ja aion pojan päikkäreiden aikaan syventyä mukaan ottamiini kirjoihin.
Aamulla herätään kuuden jälkeen ja illalla lapset on ennen seiskaa unessa, äiti yleensä ennen ysiä. Koko päivä ulkona tekee sen, ettei illalla jaksa muuta kuin lukea muutaman sivun kirjaa ja liittyä lapsten seuraan unten maille. Eilen tosin oli niin kova nälkä ysin aikaan, että nappasin kirjan mukaan ja suuntasin syömään. Tiskistä valitsin white snapperin, joka kokattiin valkosipulin ja pippurin kanssa, riisiä seuraksi ja oli hyvää! Kymmeneltä olin jo takaisin nukkumassa.
Täällä on lasten keskuudessa pyörinyt enterorokko ja Tyty sen nappasi itselleen. Onneksi varsin lievin oirein, sillä kädessä on yksi näppylä ja suussa enemmän. Joten mimmi vetelee mehu-jädelinjalla. Veikkakin taisi sairastaa kyseisen taudin noin vuosi sitten paljon pahemmin oirein.
Parin päivän päästä vaihdetaan maisemaa. Toisaalta mukavaa, toisaalta sitä on niin kotiutunut tänne ja tutustunut ihmisiin, että tuntuu vähän kuin kotoaan lähtisi. Muyta mielenkiinnolla odottaa taas uusia maisemia.
Mutta nyt uimaan!
perjantai 13. joulukuuta 2013
Paloja päiviltä
Täällä ei ehdi paljon päiviä miettiä. Tänään Teelle tokaisin, että viikko sitten lähdettiin. Korjaukseksi tuli takaisin, että nyt on kyllä perjantai, ei keskiviikko.
Tehtiin Veikan kanssa taulu, johon piirrettiin joka päivälle jokin kuva ennen kuin mummi ja vaari tulevat. Niitä sitten vedellään aina uuden aamun kunniaksi yli. Ikävä tulee harvoin, yleensä silloin kun väsyttää tai jotakin sattuu. Muuten kysyessä kummallakaan ei tunnu olevan kiire kotiin.
Luulin jo selvinneeni taudista. Oksentelu loppui, mutta sain aika makean ripulitaudin. Kaksi yötä juoksin vessassa, päivisin pystyi pidättelemään paremmin. Vähän hierontapöydällä jaloja väännellessä pelästyin, että tuleeko sörsselit siihen, mutta hienostihan selvisin! Lapsille oli eilen aamulla pakko myöntää, että myös aikuisille voi nukkuessaan käydä kakkavahinkoja. Heitä nauratti, äitiä ei.
Joka tapauksessa, lähdin eilen käyttämään Tytyä lekurissa kun jo kotoa jatkunut yskä ei ottanut helpottaakseen. Korvatulehdus, nielu punoitti ja keuhkoissa limaa. Ab kuuri pamahti taas päälle.
Samalla reissulla kerroin ripuloinnista, jota oli 15 kertaa edellisyönä. Kakka näytettä purkkiin, Tyty Teen luokse hotellille ja takaisin suonensisäiseen nesteytykseen pariksi tunniksi. Thaityylillä tiputusvauhti oli aika varovainen, joten kerran lisää vauhtia pyydettyäni säätelin vähän itse. Suomalaisittain loput olisi ruutattu sisään, täällä seisottiin hymyillen vieressä ja odotettiin sen viimeisenkin tipan tippumista.
Tytyn ja oman käyntini yhteissummaksi tuli n. 100 euroa hoitoineen ja lääkkeineen.
Tänään käytiin apinakoulussa, jossa pieniä kavereita opetetaan kiipeämään palmuihin ja tiputtelemaan kookospähkinöitä. Hieman skeptisesti mentiin naapurikaupan pramealla kaaralla, jonka omistaja tottakai tarjoutui viemään sopuhintaan ja odottamaan.
Ihaniahan nuo apinat olivat, mutta parin metrien narussa oleminen ei tuntunut ihan ookoolta. Muuten ainakin näytti siltä, että hyvin niitä kohdeltiin, mutta silti aina tällaisia paikkoja kohtaan on vähän skeptinen olo. Jollei selvästi ole tiedossa, että eläimillä on hyvät oltavat, tulee pari kertaa mietittyä, haluaako lähteä.
Lounaalla käytiin uudessa paikassa. Ystävällinen omistaja pariskunta, viihtyisä ympäristö, hyvä ruoka ja hinta. Tilattiin iso pullo vettä, kolme tuoremehua, valkosipulileipiä, lapsille sataykanaa ja perunoita, minulle seafoodia ja spagettia, Teelle phad thaita (nuudelia lisäkkeineen). Jälkiruokaksi hedelmälautanen, jossa banaania, mangoa, ananasta ja banaania. Tämä kaikki tippeineen 16 euroa. Kaiken lisäksi omistaja nainen nappasi Ruunen syliinsä ja saatiin molemmat syödä samaan aikaan.
Eilen kävin kasvohoidossa ja nyt tuntuu niin siloposkiselta. Illansuussa oleskeltiin rannalla monen muun kanssa. Veikka on ihan elementissään täällä, meidän luonnonlapsi. Illalla sain pestä tukasta aimo annoksen vaaleaa hiekkaa, poika kun haaveilee ja pyöriskelee hiekassa, ottaa rennosti.
Hotellille tullessa vastassa lattialla oli yllättävän iso hämähäkki. Nappasin Ruunen takaisin kainalooni ja suuntasin respaan. Yritin kysellä, onko täällä myrskyllisiä hämiksiä. Kerrottuani yhden lymyilevän onnistuneen pakomatkan jälkeen sänkymme alla, tyttö kertoi, ettei ne ole myrkyllisiä, mutta jos haluan, niin hän kutsuu kaverinsa poistamaan sen. Jees pliis. Lähtiessä kuulin takaani hyväntahtosta naureskelua ja torailua. Myönnän, en tosiaan halua nukkua tuollaisen otuksen kanssa samassa tilassa, jos vaan mahdollista.
Pari poikaa tuli, ja pian hämis olikin takaisin siellä mistä tulikin.
Jaahas, kello on puoli seisemän, lapset juuri saatu nukkumaan. Äiti kömpii Tytyn ja Ruunen väliin, Tee lähtee muutamalle rantaravintolaan. Ihanan letkeät päivät!
Tehtiin Veikan kanssa taulu, johon piirrettiin joka päivälle jokin kuva ennen kuin mummi ja vaari tulevat. Niitä sitten vedellään aina uuden aamun kunniaksi yli. Ikävä tulee harvoin, yleensä silloin kun väsyttää tai jotakin sattuu. Muuten kysyessä kummallakaan ei tunnu olevan kiire kotiin.
Luulin jo selvinneeni taudista. Oksentelu loppui, mutta sain aika makean ripulitaudin. Kaksi yötä juoksin vessassa, päivisin pystyi pidättelemään paremmin. Vähän hierontapöydällä jaloja väännellessä pelästyin, että tuleeko sörsselit siihen, mutta hienostihan selvisin! Lapsille oli eilen aamulla pakko myöntää, että myös aikuisille voi nukkuessaan käydä kakkavahinkoja. Heitä nauratti, äitiä ei.
Joka tapauksessa, lähdin eilen käyttämään Tytyä lekurissa kun jo kotoa jatkunut yskä ei ottanut helpottaakseen. Korvatulehdus, nielu punoitti ja keuhkoissa limaa. Ab kuuri pamahti taas päälle.
Samalla reissulla kerroin ripuloinnista, jota oli 15 kertaa edellisyönä. Kakka näytettä purkkiin, Tyty Teen luokse hotellille ja takaisin suonensisäiseen nesteytykseen pariksi tunniksi. Thaityylillä tiputusvauhti oli aika varovainen, joten kerran lisää vauhtia pyydettyäni säätelin vähän itse. Suomalaisittain loput olisi ruutattu sisään, täällä seisottiin hymyillen vieressä ja odotettiin sen viimeisenkin tipan tippumista.
Tytyn ja oman käyntini yhteissummaksi tuli n. 100 euroa hoitoineen ja lääkkeineen.
Tänään käytiin apinakoulussa, jossa pieniä kavereita opetetaan kiipeämään palmuihin ja tiputtelemaan kookospähkinöitä. Hieman skeptisesti mentiin naapurikaupan pramealla kaaralla, jonka omistaja tottakai tarjoutui viemään sopuhintaan ja odottamaan.
Ihaniahan nuo apinat olivat, mutta parin metrien narussa oleminen ei tuntunut ihan ookoolta. Muuten ainakin näytti siltä, että hyvin niitä kohdeltiin, mutta silti aina tällaisia paikkoja kohtaan on vähän skeptinen olo. Jollei selvästi ole tiedossa, että eläimillä on hyvät oltavat, tulee pari kertaa mietittyä, haluaako lähteä.
Lounaalla käytiin uudessa paikassa. Ystävällinen omistaja pariskunta, viihtyisä ympäristö, hyvä ruoka ja hinta. Tilattiin iso pullo vettä, kolme tuoremehua, valkosipulileipiä, lapsille sataykanaa ja perunoita, minulle seafoodia ja spagettia, Teelle phad thaita (nuudelia lisäkkeineen). Jälkiruokaksi hedelmälautanen, jossa banaania, mangoa, ananasta ja banaania. Tämä kaikki tippeineen 16 euroa. Kaiken lisäksi omistaja nainen nappasi Ruunen syliinsä ja saatiin molemmat syödä samaan aikaan.
Eilen kävin kasvohoidossa ja nyt tuntuu niin siloposkiselta. Illansuussa oleskeltiin rannalla monen muun kanssa. Veikka on ihan elementissään täällä, meidän luonnonlapsi. Illalla sain pestä tukasta aimo annoksen vaaleaa hiekkaa, poika kun haaveilee ja pyöriskelee hiekassa, ottaa rennosti.
Hotellille tullessa vastassa lattialla oli yllättävän iso hämähäkki. Nappasin Ruunen takaisin kainalooni ja suuntasin respaan. Yritin kysellä, onko täällä myrskyllisiä hämiksiä. Kerrottuani yhden lymyilevän onnistuneen pakomatkan jälkeen sänkymme alla, tyttö kertoi, ettei ne ole myrkyllisiä, mutta jos haluan, niin hän kutsuu kaverinsa poistamaan sen. Jees pliis. Lähtiessä kuulin takaani hyväntahtosta naureskelua ja torailua. Myönnän, en tosiaan halua nukkua tuollaisen otuksen kanssa samassa tilassa, jos vaan mahdollista.
Pari poikaa tuli, ja pian hämis olikin takaisin siellä mistä tulikin.
Jaahas, kello on puoli seisemän, lapset juuri saatu nukkumaan. Äiti kömpii Tytyn ja Ruunen väliin, Tee lähtee muutamalle rantaravintolaan. Ihanan letkeät päivät!
tiistai 10. joulukuuta 2013
Kuulumisia Thaimaasta
Terveiset kuumasta, aurinkoisesta ja kosteasta Thaimaasta!
Loma on jo mukavasti menossa, voisi sanoa, että kotoutuminen on käynyt ihan mallikkaasti.
Ensimmäinen yö vietettiin Bangkokin laidalla idyllisessä ja pienessä hotellissa. Voisin väittää, etten niin kauniissa hotellissa ole vielä tähän mennessä ollut. Oli tunnelmaltaan vain niin thaimaalainen, henkilökunta ystävällistä ja lapsiin ainakin teki vaikutuksen liukuovet huoneissa, jotka avautuivat suoraan takapihan lampeen.
Lennot meni hyvin. Olin Veikan kanssa sopinut, että saa sillä ehdolla katsoa piirrettyjä koko lennon ajan, jos jaksaa valvoa koko yön. Jossakin kohtaa puolta yötä oli kuitenkin pakko puhaltaa peli poikki, sillä rupesi pelottavasti näyttämään siltä, että poika oikeasti vetäisi koko lentomatkan kuulokkeet korvilla edessä istuvan penkin selkänojaa tuijotellen.
Tyty ja Ruune nukahtivat sen ihmeellisemmin. Ainut, kuka valvoi koko lentomatkan, oli minä. Liekkö imetyshormonit vai mitä, mutta kummasti sitä vain jaksaa pienilläkin unilla tai ei unilla ollenkaan. Seuraavana päivänä kun Tee valitti väsymystä, itse olin täynnä virtaa.
Bkokissa Veikalle tuli alun intoilun jälkeen kova koti-ikävä ja juteltiinkin, että miten vähän nukkuminen tekee äidilläkin tosi huonot fiilikset joskus. Otettiinkin koko porukalla parin tunnin unet ja koko lauma olikin sitten jo ihan eri oloissa.
Seuraavana päivänä lennettiin Phuketiin. Ruune veteli sikeitä koko matkan, T ja V pitivät lystiä mm. Keskustelemalla siitä, onko V tyttö jolla on pimppi vai poika jolla on pippeli. Kunnon riidan ainekset oli jo lähellä, T kun osaa ärsyttämisen jalon taidon.
Kentällä tavaroita odotellessa törmättiin unkarilaisiin, jotka olivat reissussa suht saman ikäisten koltiaisten kanssa. Heillä oli suunnitelmissa olla pari kuukautta reissussa. Muutenkin jo viikon aikana on huomannut, että paljon ihmiset matkustelee pitempiäkin reissuja lasten kanssa. Ainakin Lantalla ruotsalaisia riittää alle kouluikäisten kanssa, ja matka-ajat ovat selvästi pitempiä kuin meidän.
Olin varannut meille kuljettajan Phuketista Lantalle autoineen. Lentokoneessa kyllä vasta älyttiin, että lennot olisi tietysti voinut muuttaa Krabillekin kun kerran Lantalle aluksi menossa. No, siinä vaiheessa tuolla älyväläyksellä ei ollut mitään virkaa, joten kentällä sujahdettiin ystävällisen kuskin kyytiin 12 paikkaiseen minibussiin. Siinä vaiheessa ei kyllä haitannut yhtään tuo pieni kämmi lentojen osalta; minä ja Ruune istuttiin takana, Ruunella vauvaistuin, jossa otti heti alkuun mukavat unet. Muut istuivat keskipenkillä torkkuen. Itse katselin maisemia ja nautin vain hiljaisuudesta ja sateesta. Viimeinen puoli tuntia rupesi jo vähän tuntumaan lapsilla, mutta pian oltiinkin sitten jo perillä.
Matka taittui n. Viidessä tunnissa ja perillä meitä odotti ystävällinen henkilökunta. Vähän syömistä lähiravintolassa ja suihkun kautta nukkumaan.
Seuraavana aamuna nähtiin paremmin lomakodin aluetta; hierontapaikka, rantakahvila, meri bungalowin edessä, uima-allas ja viherikköä. Lapset olivat varsin innoissaan, kuten isommatkin.
Nyt ollaan oltu täällä neljä kokonaista päivää. Rytmi on muotoutunut suht samaksi kuin kotona kellonaikojen suhteen. Enimmäkseen ollaan pyöritty vain hotellilla ja lähialueilla. Itse sain vatsataudin toissapäivänä, eilen kävin lääkärissä ja taisi olla pisin matkani kun hotellinjohtaja heitti lava-autollaan parin sadan metrin päähän lääkärille, eikä suurempaan sairaalaan. Hoito oli kuulemma ihan yhtä hyvää, mutta suurissa ns. Turistisairaaloissa veloittavat enemmän kun tietävät, että vakuutus korvaa
Joka tapauksessa, kerroin huoleni siitä, että en saa tarpeeksi nesteitä imetystä ajatellen. Toisaalta huoli saattoi olla turhaa, sillä Ruunella oli selvästi tiheän imun kausi tai sitten tarve vain nostattaa maitomääriä kuumuutta ajatellen.
Sainkin ihan parasetamolia, ripulijuomia (mikä se oikea nimi nyt olikaan) ja lääkettä, joka estäisi oksentelua. Sopi kuulemma ihan lapsillekin, joten turvallinen imetyksen aikana.
Nykäisinkin sellaisen illalla ja juomaa reilusti päälle. Tänään en ole enää oksennellut, olo on ollut hyvä. Suht vähällä selvisin kyllä. Tuo lääkärikäynti maksoi 30 euroa lääkkeineen.
Lapset tuntuu olevan tyytyväisiä ihan altaalla pulikoidessa. Keskipäivä on vain niin kuuma, että Ruunen ainakin on syytä olla sisällä. Tyty ei suostu ottamaan edelleenkään päikkäreitä, vaikka lämpimän ilman kuvittelin ehkä edesauttavan asiaa. Joten päivät on hektistä menoa aina iltaan saakka. Ja nyt kun on viileää, koko pikkusakki nukkuu!
Itse olen kolmisen kertaa käynyt hieronnassa. Kaksi ekaa kertaa oli pelkkää kidutusta, sen verran jumissa koko ihminen on. Tänään kävin kolmannen kerran, ajattelin että saan helpotusta kamalaan päänsärkyyn, mikä tuli oksennustaudin myötä. Säryt jäivätkin pöydälle, ja tuntuu, että ekan kerran naama ei ole ihan turvoksissa tai kipeä. Nuo hieronnat ovat tippeineen olleet n. 8 euroa tunti.
Täyttä arkea tämä täälläkin kyllä on. Vähän sillä fiiliksellä tänne lähti, että ei täällä tuskin ainakaan ekaan neljään viikkoon levätä. Helpointa on jakaa porukkaa, sillä koko lässillä on vähän turhan rasittavaa lähteä mihinkään kauemmaksi. Altaalle, rannalle tai syömään on kiva mennä koko porukalla, mutta lapsetkin tykkää kun saavat välillä lähteä yksin äidin tai isän kanssa Saladaniin (kylä lähellä, josta saa tehtyä ruokaostoksia yms.), uimaan tai tehdä jotakin muuta.
Ainut vähän karvoja nostattava hetki oli altaalla. Muksuilla on kellukkeet, mutta Tytyn tullessa Teen kanssa vessasta oli vielä ilman. Sanoin, että odottaisi kun Tee laittaa kellukkeet ja Teekin vielä huikkasi. Mimmi taisi kuitenkin haluta kokeilla sukeltamistaitojaan, sillä otti loikan suoraan aikuisten altaaseen! Itse sain vain huudettua "herranjestas, Tyty!" Ja Tee oli jo samassa hetkessä hypännyt veteen ja nostamassa Tytyä veden alta. Eli likka, joka käy Suomessa n. Kaksi kertaa viikossa Teen kanssa uimassa, päätti sitten hankkia äiskälle slaagin lomareissulla.
(Jaa,a, ei olla ainoita, jotka saattavat simahtaa ennen kasia lasten kanssa nukkumaan: naapuripariskunta vauvansa kanssa juuri palasi mökilleen, ja kertoivat nukahtavansa joka ilta samaan aikaan. Ulkoilma tekee siis hyvää!)
Tarkoitus olisi lähteä jonnekin pienimuotoisille retkille. Ruunea tuskin kannattaa raahata snorklausretkille tai mangrovemetsiin, joten osa porukasta siis lähtee ja osa jää hotellille.
Kyllähän tämä niin erilaista on kuin vaikka silloin kun yksin matkusti. Tähän mennessä sitä olisi jo tallannut kylän raitit monta kertaa läpi, syönyt monissa eri paikoissa, käynyt sukeltamassa, snorklaamassa... Mutta: vaikka sitä välillä ajatteleekin, että "olispa kiva sitä ja tätä paljon juoutuisammin" niin onhan tämä ihan luksusta aurinkoineen, lämpöineen ja kun saa vain olla yhdessä!
(Pahoittelut lukuisat kirjoitusvirheet, naputtelen tabletilta).
Loma on jo mukavasti menossa, voisi sanoa, että kotoutuminen on käynyt ihan mallikkaasti.
Ensimmäinen yö vietettiin Bangkokin laidalla idyllisessä ja pienessä hotellissa. Voisin väittää, etten niin kauniissa hotellissa ole vielä tähän mennessä ollut. Oli tunnelmaltaan vain niin thaimaalainen, henkilökunta ystävällistä ja lapsiin ainakin teki vaikutuksen liukuovet huoneissa, jotka avautuivat suoraan takapihan lampeen.
Lennot meni hyvin. Olin Veikan kanssa sopinut, että saa sillä ehdolla katsoa piirrettyjä koko lennon ajan, jos jaksaa valvoa koko yön. Jossakin kohtaa puolta yötä oli kuitenkin pakko puhaltaa peli poikki, sillä rupesi pelottavasti näyttämään siltä, että poika oikeasti vetäisi koko lentomatkan kuulokkeet korvilla edessä istuvan penkin selkänojaa tuijotellen.
Tyty ja Ruune nukahtivat sen ihmeellisemmin. Ainut, kuka valvoi koko lentomatkan, oli minä. Liekkö imetyshormonit vai mitä, mutta kummasti sitä vain jaksaa pienilläkin unilla tai ei unilla ollenkaan. Seuraavana päivänä kun Tee valitti väsymystä, itse olin täynnä virtaa.
Bkokissa Veikalle tuli alun intoilun jälkeen kova koti-ikävä ja juteltiinkin, että miten vähän nukkuminen tekee äidilläkin tosi huonot fiilikset joskus. Otettiinkin koko porukalla parin tunnin unet ja koko lauma olikin sitten jo ihan eri oloissa.
Seuraavana päivänä lennettiin Phuketiin. Ruune veteli sikeitä koko matkan, T ja V pitivät lystiä mm. Keskustelemalla siitä, onko V tyttö jolla on pimppi vai poika jolla on pippeli. Kunnon riidan ainekset oli jo lähellä, T kun osaa ärsyttämisen jalon taidon.
Kentällä tavaroita odotellessa törmättiin unkarilaisiin, jotka olivat reissussa suht saman ikäisten koltiaisten kanssa. Heillä oli suunnitelmissa olla pari kuukautta reissussa. Muutenkin jo viikon aikana on huomannut, että paljon ihmiset matkustelee pitempiäkin reissuja lasten kanssa. Ainakin Lantalla ruotsalaisia riittää alle kouluikäisten kanssa, ja matka-ajat ovat selvästi pitempiä kuin meidän.
Olin varannut meille kuljettajan Phuketista Lantalle autoineen. Lentokoneessa kyllä vasta älyttiin, että lennot olisi tietysti voinut muuttaa Krabillekin kun kerran Lantalle aluksi menossa. No, siinä vaiheessa tuolla älyväläyksellä ei ollut mitään virkaa, joten kentällä sujahdettiin ystävällisen kuskin kyytiin 12 paikkaiseen minibussiin. Siinä vaiheessa ei kyllä haitannut yhtään tuo pieni kämmi lentojen osalta; minä ja Ruune istuttiin takana, Ruunella vauvaistuin, jossa otti heti alkuun mukavat unet. Muut istuivat keskipenkillä torkkuen. Itse katselin maisemia ja nautin vain hiljaisuudesta ja sateesta. Viimeinen puoli tuntia rupesi jo vähän tuntumaan lapsilla, mutta pian oltiinkin sitten jo perillä.
Matka taittui n. Viidessä tunnissa ja perillä meitä odotti ystävällinen henkilökunta. Vähän syömistä lähiravintolassa ja suihkun kautta nukkumaan.
Seuraavana aamuna nähtiin paremmin lomakodin aluetta; hierontapaikka, rantakahvila, meri bungalowin edessä, uima-allas ja viherikköä. Lapset olivat varsin innoissaan, kuten isommatkin.
Nyt ollaan oltu täällä neljä kokonaista päivää. Rytmi on muotoutunut suht samaksi kuin kotona kellonaikojen suhteen. Enimmäkseen ollaan pyöritty vain hotellilla ja lähialueilla. Itse sain vatsataudin toissapäivänä, eilen kävin lääkärissä ja taisi olla pisin matkani kun hotellinjohtaja heitti lava-autollaan parin sadan metrin päähän lääkärille, eikä suurempaan sairaalaan. Hoito oli kuulemma ihan yhtä hyvää, mutta suurissa ns. Turistisairaaloissa veloittavat enemmän kun tietävät, että vakuutus korvaa
Joka tapauksessa, kerroin huoleni siitä, että en saa tarpeeksi nesteitä imetystä ajatellen. Toisaalta huoli saattoi olla turhaa, sillä Ruunella oli selvästi tiheän imun kausi tai sitten tarve vain nostattaa maitomääriä kuumuutta ajatellen.
Sainkin ihan parasetamolia, ripulijuomia (mikä se oikea nimi nyt olikaan) ja lääkettä, joka estäisi oksentelua. Sopi kuulemma ihan lapsillekin, joten turvallinen imetyksen aikana.
Nykäisinkin sellaisen illalla ja juomaa reilusti päälle. Tänään en ole enää oksennellut, olo on ollut hyvä. Suht vähällä selvisin kyllä. Tuo lääkärikäynti maksoi 30 euroa lääkkeineen.
Lapset tuntuu olevan tyytyväisiä ihan altaalla pulikoidessa. Keskipäivä on vain niin kuuma, että Ruunen ainakin on syytä olla sisällä. Tyty ei suostu ottamaan edelleenkään päikkäreitä, vaikka lämpimän ilman kuvittelin ehkä edesauttavan asiaa. Joten päivät on hektistä menoa aina iltaan saakka. Ja nyt kun on viileää, koko pikkusakki nukkuu!
Itse olen kolmisen kertaa käynyt hieronnassa. Kaksi ekaa kertaa oli pelkkää kidutusta, sen verran jumissa koko ihminen on. Tänään kävin kolmannen kerran, ajattelin että saan helpotusta kamalaan päänsärkyyn, mikä tuli oksennustaudin myötä. Säryt jäivätkin pöydälle, ja tuntuu, että ekan kerran naama ei ole ihan turvoksissa tai kipeä. Nuo hieronnat ovat tippeineen olleet n. 8 euroa tunti.
Täyttä arkea tämä täälläkin kyllä on. Vähän sillä fiiliksellä tänne lähti, että ei täällä tuskin ainakaan ekaan neljään viikkoon levätä. Helpointa on jakaa porukkaa, sillä koko lässillä on vähän turhan rasittavaa lähteä mihinkään kauemmaksi. Altaalle, rannalle tai syömään on kiva mennä koko porukalla, mutta lapsetkin tykkää kun saavat välillä lähteä yksin äidin tai isän kanssa Saladaniin (kylä lähellä, josta saa tehtyä ruokaostoksia yms.), uimaan tai tehdä jotakin muuta.
Ainut vähän karvoja nostattava hetki oli altaalla. Muksuilla on kellukkeet, mutta Tytyn tullessa Teen kanssa vessasta oli vielä ilman. Sanoin, että odottaisi kun Tee laittaa kellukkeet ja Teekin vielä huikkasi. Mimmi taisi kuitenkin haluta kokeilla sukeltamistaitojaan, sillä otti loikan suoraan aikuisten altaaseen! Itse sain vain huudettua "herranjestas, Tyty!" Ja Tee oli jo samassa hetkessä hypännyt veteen ja nostamassa Tytyä veden alta. Eli likka, joka käy Suomessa n. Kaksi kertaa viikossa Teen kanssa uimassa, päätti sitten hankkia äiskälle slaagin lomareissulla.
(Jaa,a, ei olla ainoita, jotka saattavat simahtaa ennen kasia lasten kanssa nukkumaan: naapuripariskunta vauvansa kanssa juuri palasi mökilleen, ja kertoivat nukahtavansa joka ilta samaan aikaan. Ulkoilma tekee siis hyvää!)
Tarkoitus olisi lähteä jonnekin pienimuotoisille retkille. Ruunea tuskin kannattaa raahata snorklausretkille tai mangrovemetsiin, joten osa porukasta siis lähtee ja osa jää hotellille.
Kyllähän tämä niin erilaista on kuin vaikka silloin kun yksin matkusti. Tähän mennessä sitä olisi jo tallannut kylän raitit monta kertaa läpi, syönyt monissa eri paikoissa, käynyt sukeltamassa, snorklaamassa... Mutta: vaikka sitä välillä ajatteleekin, että "olispa kiva sitä ja tätä paljon juoutuisammin" niin onhan tämä ihan luksusta aurinkoineen, lämpöineen ja kun saa vain olla yhdessä!
(Pahoittelut lukuisat kirjoitusvirheet, naputtelen tabletilta).
tiistai 3. joulukuuta 2013
maanantai 2. joulukuuta 2013
sunnuntai 1. joulukuuta 2013
Imetys ja halu(ttomuus)
Imetysaikana meikäläinen muuttuu suht frigidiksi tapaukseksi. Miten voikaan olla, että jos loppuraskaudessa peittoa voisi pöllytellä alituiseen, synnytyksen ja toipumisen jälkeen seksi on tasan yhtä houkuttelevaa kuin pari päivää roskiksessa muhinut kakkavaippa?
Ja miten paljon paremmin parisuhde voisi voidakaan pikkulapsiaikana jos äidin halut olisivatkin (näin hypoteettisesti ajateltuna) päinvastaiset? Imetyksien, vaipanvaihtojen, nukutusten ja leikitysten jälkeen olisikin illalla mielessä pienet virkistävät painit kumppanin kanssa, eikä peiton alle hautautuminen ja suurin piirtein kuollutta esittäminen seksiehdotusten pelossa (ihan vähän kärjistettynä...).
Joten täällä ei ollut mitenkään yllätys, että muutuin taas imetysaikana ihmiseksi, joka pudistelee päätänsä ja hokee "hyi hyi!" kun kuuleekin sanan "redtube".
Imetys aiheuttaa naiseen samanlaisia kehon muutoksia kuin vaihdevuodetkin. Estrogeenitasot voivat olla miltei nollissa. Limakalvot kuivuvat, hikoiluttaa, väsyttää. imetyksen aikana vauva on suurin rakkauden kohde ja saattaa viedä kaikki naisen ajatuukset. Synnytyksen jälkeen usein kestää noin vuoden, ennen kuin tilanne normalisoituu ja myös halut palaavat. (Lähde)
Joten meillä käydään tietyn väliajoin tämän suuntaisia keskusteluja:
"Pantaisko?"
"EI"
"Miks ei?"
"Ei paneta."
"Miks ei paneta?"
"Miks pitäs?"
"No miks ei pitäis?"
"Sano ekaks miks pitäs?"
"No kun se on kivaa."
Ja sitten sitä yrittää pinnistellen muistaa, että "olikohan se nyt tosiaan niin kivaa...?"
Tällä hetkellä kroppa kun sattuu olemaan niin outo kapistus, ettei sillä ole minkäänlaista muistijälkiä siitä, miltä seksi tuntuisi. Muistaa vain ajatuksena, että onhan sitä tultu harrastettua ainakin se kolme kertaa ja kyllähän sitä on joskus halunut lisääkin, joten kai se ihan kivaa siis on?
Ensimmäisen imetyskauden aikana tilanne oli niin outo, että väärinymmärrysten ja turhautumisten takia saatiin sotatiloja aikaiseksi. Nykyään viljellään mustaa huumoria ja edellisen kaltaiset keskustelut ovat sitä kaliberia päättyen lopulta siihen, että päätän virkistää muistia ja kokeilla, että "oliko se nyt oikeasti niin kivaa?"
(Toisaalta saatan kyllä imetysdementiahormonien takia olla niin helppo makkara, että Tee osaa jo kolmannella kerralla vetää oikeista köysistä...!)
Joka tapauksessa, sama keskustelu käydään seuraavalla kerralla uudestaan, koska se edellinen "kiva kerta" on taas häipynyt kropan muistista kuin tuhka tuuleen!
Ja miten paljon paremmin parisuhde voisi voidakaan pikkulapsiaikana jos äidin halut olisivatkin (näin hypoteettisesti ajateltuna) päinvastaiset? Imetyksien, vaipanvaihtojen, nukutusten ja leikitysten jälkeen olisikin illalla mielessä pienet virkistävät painit kumppanin kanssa, eikä peiton alle hautautuminen ja suurin piirtein kuollutta esittäminen seksiehdotusten pelossa (ihan vähän kärjistettynä...).
Joten täällä ei ollut mitenkään yllätys, että muutuin taas imetysaikana ihmiseksi, joka pudistelee päätänsä ja hokee "hyi hyi!" kun kuuleekin sanan "redtube".
Imetys aiheuttaa naiseen samanlaisia kehon muutoksia kuin vaihdevuodetkin. Estrogeenitasot voivat olla miltei nollissa. Limakalvot kuivuvat, hikoiluttaa, väsyttää. imetyksen aikana vauva on suurin rakkauden kohde ja saattaa viedä kaikki naisen ajatuukset. Synnytyksen jälkeen usein kestää noin vuoden, ennen kuin tilanne normalisoituu ja myös halut palaavat. (Lähde)
Joten meillä käydään tietyn väliajoin tämän suuntaisia keskusteluja:
"Pantaisko?"
"EI"
"Miks ei?"
"Ei paneta."
"Miks ei paneta?"
"Miks pitäs?"
"No miks ei pitäis?"
"Sano ekaks miks pitäs?"
"No kun se on kivaa."
Ja sitten sitä yrittää pinnistellen muistaa, että "olikohan se nyt tosiaan niin kivaa...?"
Tällä hetkellä kroppa kun sattuu olemaan niin outo kapistus, ettei sillä ole minkäänlaista muistijälkiä siitä, miltä seksi tuntuisi. Muistaa vain ajatuksena, että onhan sitä tultu harrastettua ainakin se kolme kertaa ja kyllähän sitä on joskus halunut lisääkin, joten kai se ihan kivaa siis on?
Ensimmäisen imetyskauden aikana tilanne oli niin outo, että väärinymmärrysten ja turhautumisten takia saatiin sotatiloja aikaiseksi. Nykyään viljellään mustaa huumoria ja edellisen kaltaiset keskustelut ovat sitä kaliberia päättyen lopulta siihen, että päätän virkistää muistia ja kokeilla, että "oliko se nyt oikeasti niin kivaa?"
(Toisaalta saatan kyllä imetysdementiahormonien takia olla niin helppo makkara, että Tee osaa jo kolmannella kerralla vetää oikeista köysistä...!)
Joka tapauksessa, sama keskustelu käydään seuraavalla kerralla uudestaan, koska se edellinen "kiva kerta" on taas häipynyt kropan muistista kuin tuhka tuuleen!
torstai 28. marraskuuta 2013
Sairastelua ja neuvolaa
Flunssa rantautui tähän taloon. Luulin jo, että selvitään ihan niin, että äiti vain sairastaa, mutta tarttuihan se sitten kahteen vanhimpaankin, Tyty sai vielä kaupan päälle korkean kuumeen, joka onneksi laski pian. Toivotaan, että Ruune säästyisi.
Välillä oma olo on ollut ihan ok ja kohta taas ei ole pystynyt tekemään mitään. Sänky on vetänyt pahasti puoleensa. Teestä on ollut ajoittain apua, mutta yhtälö Tyty-ero-äiti on aika tönkkö edelleen.
Tyty on aina ollut selvästi enemmän perääni. Etenkin silloin se korostuu, kun joskus päivällä yritän Ruunen nukkuessa ottaa univelkoja kiinni. Vaikka on tulpat korvissa, se huuto ja mekastus on kamala, sillä mimmi tietää kuinka ääntä käyttää. Pahimmassa tapauksessa Ruune herää kesken uniensa siihen mekkalaan, eikä enää nukahda takaisin. Sitten on väsynyt vauva, väsynyt&hermo pinteessä äiti.
Vaikka Tytyä tulee paljon päivän mittaan paijailtua ja halailtua, hereillä ollessa touhutaan tiiviisti yhdessä, joku noissa päiväuniyrityksissä tökkii. Sitä äiti ei saisi tehdä. Tuskin on mustasukkaisuuttakaan, tämä oli nimittäin jo ennen Ruunen syntymää.
Tee ehdotti, että lennettäisiin niin, että hän Tytyn kanssa, minä Ruunen ja Veikan kanssa (minulle ja vauvalle on varattu "baby cot"- paikka, saatiin lisäpaikka viereen). Veikan kanssa lento voisi periaatteessa mennä helpommin, mutta tietäen millaisen mekkalan Tyty nostaisi, on vain parempi ottaa tyttö viereen ja antaa miesten nauttia hyvistä unenlahjoistaan.
"Me ollaan äiti tyttöjä. Sinä ja minä." Tyty hokee ylpeänä usein. Ehkä osasyy tuohon tiiviiseen lähekkäin oloon löytyy tuosta lauseesta.
Ruunella oli tänään kolme kk neuvola. Poika oli taas kasvanut hyvään tahtiin, 64cm ja vähän päälle kuusi kiloa. Tällä kertaa sanomista ei tullut painosta, päinvastoin. Ovat kai tajunneet, että on vain luonnostaan pitkä ja hoikka poika, kuten isäkin.
Kyseli vauvan syömisistä, ja kerroin, että parin viikon välein syö selvästi muutaman vuorokauden yötä päivää tilaillen lisää maitoa. Sanoi, että kuulostaa ihan normaalilta tahdilta. Itse olen ollut siinä luulossa, että tuo tilailu käy harvemmin (niinkuin edellisten kanssa), mutta nyt olen jo oppinut tämän rytmin: pari päivää syödään todella tiheään, kolmantena päivänä ei sitten enää maistukaan kun äidillä tissit on räjähdyspisteessä.
Oli myös hyvillään meidän puolestamme, kun kerroin Ruunen nukkuneen ekan kerran 6 tuntia putkeen; 21-03. Onneksi olin tuolloin mennyt silloin ysin maissa nukkumaan, sai itsekin ihan hyvän pätkän, vaikka kipeää Tytyä pitkin välillä hoitaa. Muuten sitten syödään tasaisesti n. 3 tunnin välein, yöllä yleensä tiheämmin.
Tee on pikkujouluissa, lapset nukkuu, itsellä maha täynnä leipää ja glögiä. Kohta kömmin Ruunen viereen.
Kauniita unia!
Välillä oma olo on ollut ihan ok ja kohta taas ei ole pystynyt tekemään mitään. Sänky on vetänyt pahasti puoleensa. Teestä on ollut ajoittain apua, mutta yhtälö Tyty-ero-äiti on aika tönkkö edelleen.
 |
| Sairastelupäivien puuhaa. |
Tyty on aina ollut selvästi enemmän perääni. Etenkin silloin se korostuu, kun joskus päivällä yritän Ruunen nukkuessa ottaa univelkoja kiinni. Vaikka on tulpat korvissa, se huuto ja mekastus on kamala, sillä mimmi tietää kuinka ääntä käyttää. Pahimmassa tapauksessa Ruune herää kesken uniensa siihen mekkalaan, eikä enää nukahda takaisin. Sitten on väsynyt vauva, väsynyt&hermo pinteessä äiti.
Vaikka Tytyä tulee paljon päivän mittaan paijailtua ja halailtua, hereillä ollessa touhutaan tiiviisti yhdessä, joku noissa päiväuniyrityksissä tökkii. Sitä äiti ei saisi tehdä. Tuskin on mustasukkaisuuttakaan, tämä oli nimittäin jo ennen Ruunen syntymää.
Tee ehdotti, että lennettäisiin niin, että hän Tytyn kanssa, minä Ruunen ja Veikan kanssa (minulle ja vauvalle on varattu "baby cot"- paikka, saatiin lisäpaikka viereen). Veikan kanssa lento voisi periaatteessa mennä helpommin, mutta tietäen millaisen mekkalan Tyty nostaisi, on vain parempi ottaa tyttö viereen ja antaa miesten nauttia hyvistä unenlahjoistaan.
"Me ollaan äiti tyttöjä. Sinä ja minä." Tyty hokee ylpeänä usein. Ehkä osasyy tuohon tiiviiseen lähekkäin oloon löytyy tuosta lauseesta.
 |
| Hyväntuulinen Ruuneberi! |
Ruunella oli tänään kolme kk neuvola. Poika oli taas kasvanut hyvään tahtiin, 64cm ja vähän päälle kuusi kiloa. Tällä kertaa sanomista ei tullut painosta, päinvastoin. Ovat kai tajunneet, että on vain luonnostaan pitkä ja hoikka poika, kuten isäkin.
Kyseli vauvan syömisistä, ja kerroin, että parin viikon välein syö selvästi muutaman vuorokauden yötä päivää tilaillen lisää maitoa. Sanoi, että kuulostaa ihan normaalilta tahdilta. Itse olen ollut siinä luulossa, että tuo tilailu käy harvemmin (niinkuin edellisten kanssa), mutta nyt olen jo oppinut tämän rytmin: pari päivää syödään todella tiheään, kolmantena päivänä ei sitten enää maistukaan kun äidillä tissit on räjähdyspisteessä.
Oli myös hyvillään meidän puolestamme, kun kerroin Ruunen nukkuneen ekan kerran 6 tuntia putkeen; 21-03. Onneksi olin tuolloin mennyt silloin ysin maissa nukkumaan, sai itsekin ihan hyvän pätkän, vaikka kipeää Tytyä pitkin välillä hoitaa. Muuten sitten syödään tasaisesti n. 3 tunnin välein, yöllä yleensä tiheämmin.
Tee on pikkujouluissa, lapset nukkuu, itsellä maha täynnä leipää ja glögiä. Kohta kömmin Ruunen viereen.
Kauniita unia!
maanantai 25. marraskuuta 2013
Sälää viikon varrelta
Vasta laskin, että viitisen viikkoa reissuun ja nyt ei ole enää kuin reilu viikko! Päivät menee hirveää vauhtia eteenpäin kun on kaikkea mukavaa tekemistä.
Olen saanut hankittua reissuun varten viimeisiä kamoja ja kysellyt kavereilta lainaksi (kuomulliset rattaat, kellukkeet rikkoutuneiden tilalle, puuhakirjat lentokoneeseen, Ruunelle uv-puku (jonka ihana kummi lupasi ostaa joululahjaksi). Jotakin pientä on vielä listalla (mm. kirpparilta muutama kirja), mutta päällisin puolin kaikki suurimmat järjestelyt on tehty.
Tänään "eksyin" Rajalaan katselemaan kameralaukkua. Monet kaupat olen kolunnut läpi, mutta jotenkin 24 euron summa yhdestä pienestä kamerapussista on ihan järjetön hinta. No, Rajalassa ei ollut sen halvempi, mutta 5 vuoden takuu 27 euron laukulle oli sen verran hyvä diili, että päätin sellaisen ottaa.
Siinä laukkuja tutkiessani rupesin vähän vilkuilemaan objektiivejä. Vasta vähän aikaa sitten tokaisin Teelle, että harmittaa kun ei tullut silloin samaan syssyyn ostettua macro-linssiä, jota hän ehdotti. Reissussa kun saisi taatusti aivan mielettömiä kuvia sellaisella.
Kyselinkin sitten hintoja ja testailin paria huvikseni. Hinnat alkoi kakkosella, joten tiesin, että kauppaan jäisi.
Jostakin myyjä sitten kaivoi esille Sigman objektiivin. Testailin hetken ja kyselin puoliajatuksissani hintaa. Kulmakarvat nousivat pystyyn kun kuulin kohtuuhinnan alennuksella. Laskeskelut päässä alkoivat saman tien.
Pihalla soitin Teelle.
"Moi."
"Moi."
....
"No mitäs?"
"Totaa..."
"No?"
"Mä vähän tuhlasin."
"Aha!?"
"Kävin katsoo sitä kameralaukkua ja ostin sitten objektiivin, millä saa kunnon macrokuvia. Ei ollu paha hinta kun oli tarjouksessa seliseli seliseli..."
.......
"No, mitä tuohon nyt enää vois sanoa?"
Harvemmin meillä tehdään isoja hankintoja toiselta kysymättä. Tämä nyt oli sellainen (ja toinen ne viime keväiset parvekekalusteet, jotka kesäkuussa jo olivat "tosi hyvä hankinta!"), sillä Tee tulee taatusti olemaan yhtä tyytyväinen tähän kuin minäkin.
Lauantaina juhlittiin uutta sukulaistyttöä. Olin aivan ällikällä lyöty ja häkeltynyt, kun meitä pyydettiin kummeiksi. Tämä pieni persoonallinen mimmi kun on valloittanut jo sydämeni, joten oli ihana saada näin suuri kunnia!
Juhlissa testailin ruokia, jotka sisälsivät maitoa. Parina päivänä nimittäin kokeiltiin kotona antaa Ruunelle korviketta desin kerrallaan, eikä minkäänlaisia vaivoja tullut.
No, seuraavana yönä puklailtiin ja nukuttiin levottomammin. Nieleskely tuli myös mukaan kuvioihin ja vääntelehtiminen. Mitään iho-ongelmia ei tullut ja oireetkin pysyivät vähäisinä. Mutta outoa: korvike ei tee mitään, maito rintamaidossa tekee? Vai oliko tämä viimeinen "maitolisä" sitten se niitti, mikä laukaisi?
Joka tapauksessa, jatketaan sitten tuolla maidottomalla. Seuraava lääkäriaika on vasta reissun jälkeen, otan siellä sitten asian puheeksi.
Loppuun muutamia kuvia viikon varrelta.
Olen saanut hankittua reissuun varten viimeisiä kamoja ja kysellyt kavereilta lainaksi (kuomulliset rattaat, kellukkeet rikkoutuneiden tilalle, puuhakirjat lentokoneeseen, Ruunelle uv-puku (jonka ihana kummi lupasi ostaa joululahjaksi). Jotakin pientä on vielä listalla (mm. kirpparilta muutama kirja), mutta päällisin puolin kaikki suurimmat järjestelyt on tehty.
Tänään "eksyin" Rajalaan katselemaan kameralaukkua. Monet kaupat olen kolunnut läpi, mutta jotenkin 24 euron summa yhdestä pienestä kamerapussista on ihan järjetön hinta. No, Rajalassa ei ollut sen halvempi, mutta 5 vuoden takuu 27 euron laukulle oli sen verran hyvä diili, että päätin sellaisen ottaa.
Siinä laukkuja tutkiessani rupesin vähän vilkuilemaan objektiivejä. Vasta vähän aikaa sitten tokaisin Teelle, että harmittaa kun ei tullut silloin samaan syssyyn ostettua macro-linssiä, jota hän ehdotti. Reissussa kun saisi taatusti aivan mielettömiä kuvia sellaisella.
Kyselinkin sitten hintoja ja testailin paria huvikseni. Hinnat alkoi kakkosella, joten tiesin, että kauppaan jäisi.
Jostakin myyjä sitten kaivoi esille Sigman objektiivin. Testailin hetken ja kyselin puoliajatuksissani hintaa. Kulmakarvat nousivat pystyyn kun kuulin kohtuuhinnan alennuksella. Laskeskelut päässä alkoivat saman tien.
Pihalla soitin Teelle.
"Moi."
"Moi."
....
"No mitäs?"
"Totaa..."
"No?"
"Mä vähän tuhlasin."
"Aha!?"
"Kävin katsoo sitä kameralaukkua ja ostin sitten objektiivin, millä saa kunnon macrokuvia. Ei ollu paha hinta kun oli tarjouksessa seliseli seliseli..."
.......
"No, mitä tuohon nyt enää vois sanoa?"
Harvemmin meillä tehdään isoja hankintoja toiselta kysymättä. Tämä nyt oli sellainen (ja toinen ne viime keväiset parvekekalusteet, jotka kesäkuussa jo olivat "tosi hyvä hankinta!"), sillä Tee tulee taatusti olemaan yhtä tyytyväinen tähän kuin minäkin.
Lauantaina juhlittiin uutta sukulaistyttöä. Olin aivan ällikällä lyöty ja häkeltynyt, kun meitä pyydettiin kummeiksi. Tämä pieni persoonallinen mimmi kun on valloittanut jo sydämeni, joten oli ihana saada näin suuri kunnia!
Juhlissa testailin ruokia, jotka sisälsivät maitoa. Parina päivänä nimittäin kokeiltiin kotona antaa Ruunelle korviketta desin kerrallaan, eikä minkäänlaisia vaivoja tullut.
No, seuraavana yönä puklailtiin ja nukuttiin levottomammin. Nieleskely tuli myös mukaan kuvioihin ja vääntelehtiminen. Mitään iho-ongelmia ei tullut ja oireetkin pysyivät vähäisinä. Mutta outoa: korvike ei tee mitään, maito rintamaidossa tekee? Vai oliko tämä viimeinen "maitolisä" sitten se niitti, mikä laukaisi?
Joka tapauksessa, jatketaan sitten tuolla maidottomalla. Seuraava lääkäriaika on vasta reissun jälkeen, otan siellä sitten asian puheeksi.
Loppuun muutamia kuvia viikon varrelta.
 |
| Sisko hoivaa. |
 |
| Köyhän miehen puuhamatto. |
 |
| Värikkäälle peitteelle jaksaa haastella. |
 |
| Ihan itse kiinni (3kk 1pv) |
 |
| Ihan itse selältä mahalleen (päivää vaille 3kk) |
 |
| Parhaat lelut: äitiyspakkauksen hymynaama ja liberokassin ampiainen! |
 |
| Uuden linssin testailu |
lauantai 23. marraskuuta 2013
Missä saa pieraista?
Meillä ollaan viimeisten kuukausien aikana keskusteltu tiuhaan käyttäytymissäännöistä, kuten:
- Milloin saa röyhtäistä
-Missä on soveliasta pieraista
- Saako toista sanoa typeräksi vai voiko ihmisen tekoa sanoa typeräksi
-Voiko nenää kaivaa muiden läsnäollessa
-Onko takapuolen kaivelu ok
Tänään sitten juhlista kotimatkalla Veikka avasi keskustelun naimisiin menosta.
- Milloin saa röyhtäistä
-Missä on soveliasta pieraista
- Saako toista sanoa typeräksi vai voiko ihmisen tekoa sanoa typeräksi
-Voiko nenää kaivaa muiden läsnäollessa
-Onko takapuolen kaivelu ok
Tänään sitten juhlista kotimatkalla Veikka avasi keskustelun naimisiin menosta.
"Tanssitaanko siellä naimisissa?"
"Siis tarkoitatko häissä? Häät on ne juhlat kun juhlitaan naimisiin menoa."
"Tanssitaanko siellä häissä?"
"Joidenkin häissä tanssitaan ja joidenkin ei."
.................
"Saako siellä häissä pielaista ihan hiljaa?"
perjantai 22. marraskuuta 2013
Silmät avaavaa
Äidit muissa maissa heräävät joka aamu
laittamaan lapset valmiiksi koulua varten.
Reput, kirjat, eväsleivät...
Hyvä heille, mutta Syyriassa tilanne on toinen.
Syyriassa äidit heräävät laskemaan,
Syyriassa äidit heräävät laskemaan,
montako lasta on elossa ja kuolleena.
(Salem Al Meslet)
maanantai 18. marraskuuta 2013
Mummilan kiltit kummitukset
Meidän mummila on ainakin 120 vuotta vanha tila. Siellä olen elänyt lapsuuteni, kuten myös äitini, isoisäni, isoisoäitini sekä isoisoisoisäni.
En ole ennen ollut kovinkaan kiinnostunut menneisyydestä, ennen kuin vasta nyt aikuisiällä, ja ehkä enemmän viime kesänä.
Lapsuudesta muistan, että oli hauska juoksennella viljapellossa (mistä isä ei ollut niinkään ilahtunut), kahlata joessa, kiipeillä puussa, rakentaa majaa metsään, hyppiä vintin katon parrulta jättisuureen heinäkasaan, etsiä kissanpoikasia heinäpaalien seasta, nukkua öitä aitan vintillä, kiikkua suuren tammen juurella, kerätä mansikoita ja kuunnella sirkkojen siritystä.
Muistan myös sen yöttömän yön, jolloin näin huivipäisen mummon tulevan kumarassa makuuaitasta, sulkevan oven ja köpöttävän kohti maantietä. Tai sen tunteen, kun oli pakko lähteä omasta huoneesta pois, sillä tunne siitä, että joku muukin oli siellä, oli niin voimakas.
Viime kesän jälkeen Veikka ei suostunut nukkumaan enää vanhassa huoneessani. "Siellä kun on ne kaksi mummoa."
Eilen taas maalla ollessamme juttelin mummin kanssa asiasta. Veikan kanssa kun oltiin osa automatkasta pohdittu mummoja, sillä aina mummilaan mennessä yläkerran parivaljakko tulee mieleen.
Tiesin kyllä, että moni muukin suvustamme on nähnyt ja kokenut asioita, joita joku voi pitää huuhaana; enkeleitä pihalla, edesmenneitä sukulaisia, selvä tupakan tuoksu kivellä, jossa tilan vanha pappa poltti polvihousut jalassa ennen muinoin (Tyty ja kissakuvassa näkyy kyseinen paikka).
Sainkin kuulla tilan historiasta ja siitä, että paikassa taitaa olla paljon sellaista, mitä silmä ei välttämättä näe.
Ja siinä sitten vanhoja, haalistuneita mustavalkoisia kuvia selatessani, eteen osui erään naisen kuva. "Kukas tämä on?" kysäisin mummilta. "Anni-mummohan se."
Samainen Anni- mummo oli tätini mukaan nukkunut aitassa kesäisin. Siinä aitassa, josta muistan ihan saman näköisen tädin tulevan yöttömänä kesäyönä ja hipsivän maatietä kohti.
Joku uskoo tällaisiin asioihin, toinen taas ei. Rationaalinen Teekin nykyään jo vähän hymyilee kuunnellessaan suvun juttuja, eikä heti puistele naureskellen päätänsä.
Joka tapauksessa, tällaiset jutut ovat itsestäni kieltämättä vähän pelottavia, mutta myös luonnollisia ja lohdullisia. Ehkä tosiaan jotakin on senkin jälkeen kun kuolemme.
(Veikka oli nukkunut viime yönä pitkästä aikaa mummin ja Tytyn kanssa vanhassa makuuhuoneessani, sillä vaari oli ottanut tehtäväksen sanoa mummoille, että menisivät muualle. "Vaikka ne onkin ihan kilttejä kummituksia, on ne vähän pelottavia", Veikka oli tokaissut.)
En ole ennen ollut kovinkaan kiinnostunut menneisyydestä, ennen kuin vasta nyt aikuisiällä, ja ehkä enemmän viime kesänä.
Lapsuudesta muistan, että oli hauska juoksennella viljapellossa (mistä isä ei ollut niinkään ilahtunut), kahlata joessa, kiipeillä puussa, rakentaa majaa metsään, hyppiä vintin katon parrulta jättisuureen heinäkasaan, etsiä kissanpoikasia heinäpaalien seasta, nukkua öitä aitan vintillä, kiikkua suuren tammen juurella, kerätä mansikoita ja kuunnella sirkkojen siritystä.
Muistan myös sen yöttömän yön, jolloin näin huivipäisen mummon tulevan kumarassa makuuaitasta, sulkevan oven ja köpöttävän kohti maantietä. Tai sen tunteen, kun oli pakko lähteä omasta huoneesta pois, sillä tunne siitä, että joku muukin oli siellä, oli niin voimakas.
Viime kesän jälkeen Veikka ei suostunut nukkumaan enää vanhassa huoneessani. "Siellä kun on ne kaksi mummoa."
Eilen taas maalla ollessamme juttelin mummin kanssa asiasta. Veikan kanssa kun oltiin osa automatkasta pohdittu mummoja, sillä aina mummilaan mennessä yläkerran parivaljakko tulee mieleen.
Tiesin kyllä, että moni muukin suvustamme on nähnyt ja kokenut asioita, joita joku voi pitää huuhaana; enkeleitä pihalla, edesmenneitä sukulaisia, selvä tupakan tuoksu kivellä, jossa tilan vanha pappa poltti polvihousut jalassa ennen muinoin (Tyty ja kissakuvassa näkyy kyseinen paikka).
Sainkin kuulla tilan historiasta ja siitä, että paikassa taitaa olla paljon sellaista, mitä silmä ei välttämättä näe.
Ja siinä sitten vanhoja, haalistuneita mustavalkoisia kuvia selatessani, eteen osui erään naisen kuva. "Kukas tämä on?" kysäisin mummilta. "Anni-mummohan se."
Samainen Anni- mummo oli tätini mukaan nukkunut aitassa kesäisin. Siinä aitassa, josta muistan ihan saman näköisen tädin tulevan yöttömänä kesäyönä ja hipsivän maatietä kohti.
Joku uskoo tällaisiin asioihin, toinen taas ei. Rationaalinen Teekin nykyään jo vähän hymyilee kuunnellessaan suvun juttuja, eikä heti puistele naureskellen päätänsä.
Joka tapauksessa, tällaiset jutut ovat itsestäni kieltämättä vähän pelottavia, mutta myös luonnollisia ja lohdullisia. Ehkä tosiaan jotakin on senkin jälkeen kun kuolemme.
(Veikka oli nukkunut viime yönä pitkästä aikaa mummin ja Tytyn kanssa vanhassa makuuhuoneessani, sillä vaari oli ottanut tehtäväksen sanoa mummoille, että menisivät muualle. "Vaikka ne onkin ihan kilttejä kummituksia, on ne vähän pelottavia", Veikka oli tokaissut.)
perjantai 15. marraskuuta 2013
Kurkistus kauppakassiin - haaste
Törmäsin facebookin ilmeellisessä maailmassa tähän linkkiin, jossa perheet eripuolilta maailmaa ovat kuvanneet viikottaiset ostoksensa. Hinta haitari pyöri 3,20 ja 320 punnan välillä.
Nyt kun omat syömiset ovat pyörineet paljon mielessä rajotteiden takia, päätinkin tänää ottaa kuvan kauppareissun jälkeen. Tuossa on suurin osa viikon ruoista, täydennystä haetaan luultavasti leivän, hedelmien ja maidon osalta ainakin.
Itseäni kiinnostaa kovasti, mitä muiden kauppakassien uumenista löytyy.
Heitänkin haasteen
Nyt kun omat syömiset ovat pyörineet paljon mielessä rajotteiden takia, päätinkin tänää ottaa kuvan kauppareissun jälkeen. Tuossa on suurin osa viikon ruoista, täydennystä haetaan luultavasti leivän, hedelmien ja maidon osalta ainakin.
Itseäni kiinnostaa kovasti, mitä muiden kauppakassien uumenista löytyy.
Heitänkin haasteen
Kurkistus kauppakassiin- haaste
Kuvaa viikon isoimman ostosreissun tuotokset, kerro paljonko rahaa ostoksiin upposi ja vastaa kysymyksiin:
1. Mitä teillä todennäköisesti syödään seuraavan viikon aikana?
2. Mitä ruokaa valmistatte tällä hetkellä useimmiten?
3. Suunnitteletteko etukäteen mitä kaupasta ostetaan, vai meneekö fiilispohjalla?
4. Takuuvarma ruoka lapsille?
5. Hyvä ruokavinkki arkeen?
Heitä haaste niille, kenen kauppakassiin haluaisit kurkata!
Itseäni kiinnostaisi kuulla miten syödään Saralla, Elisalla, Eevillä, Marialla, Hennalla ja Janicalla.
(Oikeastaan kiinnostaaylipäätänsä kenen tahansa kauppakassi. Jos innostut nappaamaan kuvan ja vastaamaan kysymyksiin, niin laita viestiä kommenttiboksiin, niin tiedän tulla kurkkaamaan.)
110€. Pusseista löytyy tomaattia, bataattia ja omenoita.
1. Tortilloja, kasvissosekeittoa, lasagnea, tofua ja kasviksia kookosmaidossa & couscousia.
2. Keittoja: kalasta, kasviksista. Myös tortilloja tulee aika usein syötyä.
3. Yleensä isoimmat ostokset tehdään listan kanssa. Sama lista on kyllä aika vakiintunut, joten menisi ilmankin. Aina tulee ostettua ja kokeiltua jotakin uutta jos isompiin marketteihin menee.
4. Keitot, pastaruoat.
5. Öljy, balsamico, viinietikka, ripaus sokeria ja chiliä, valkosipulia ja soijakastiketta pannulle. Sinne sitten vihanneksia tms. mitä haluatkaan maustaa. Hyvää tulee!
tiistai 12. marraskuuta 2013
"Älä kuvittele ittestäs liikoja"
Ollaan kotona pyritty, ettei lasten kuullen puhuttaisi arvostelevasti omasta ulkonäöstään. Tai muidenkaan.
Sitten tuli päivä, kun Tee istui koneella ja itse tulin vessasta, ajatuksissani tokaisten:
"Tää on eka kerta, kun tuntuu, ettei tuo pömppö häviä tuosta synnytyksen jälkeen."
Ja nappasin vatsamakkarasta kiinni.
"No ei pidä olla liian ankara itselle. Kyllä se siitä ajan kanssa." Tee lohdutti.
Käännyin, ja näin Tytyn istuvan sohvalla, paita vedettynä navan päältä pois ja puristaen vatsaansa pienten käsien välissä. Kasvoilla oli mietteliäs ilme.
Näky pamahti kuin moukarilla vasten kasvojani.
"Mutta on meillä molemmilla tytöillä aivan ihanat ja nätit mahat!" Julistin ja menin halaamaan Tytyä, joka selvästi ilahtui.
Tuon jälkeen olen lisännyt ulkonäkökehuja lapsia kohtaan valtavasti, sanoen sen heille suoraan. Tuo näky oli nimittäin kammottava ja jäi selvästi mieleeni. Vanhempien puheet vaikuttavat niin paljon jo ihan pieniinkin ja siihen, kuinka itseensä suhtaudutaan.
En muista, että omaa ulkonäköäni olisi lapsena ollessani kehuttu. En ainakaan muista, että kukaan olisi sanonut, että "oletpas sinä nätti" tai että " olet kaunis tyttö." Kerran ainoastaan muistan papan tädin saunassa tokaisseen minulle, että "tuleekohan sinusta missi kun sinulla on luomi olkapäässä?" En tiedä mikä tuo luomi juttu oli, mutta olen ollut reilusti alle kouluikäinen ja se kehu (jona siis otin sen) on jäänyt todella kirkkaasti mieleeni.
15- vuotta ollessani oli lähdössä tätini kanssa ensimmäistä kertaa ulkomaille. Sivukorvalla kuulin, kun tätini selitti, että kun hänen ystävänsä, tulevat matkakumppanit olivat nähneet valokuvani, olivat he sanoneet minua kauniiksi, ja minusta pitäisi pitää reissussa huolta, ettei paikalliset miehet nappaisi mukaansa.
Ja muistan tuolloin, huonolla itsetunnolla varustautuneena teininä ajatelleeni, että " ehkä mä en sitten olekaan ruma."
En tiedä, olisiko itsetunto ollut parempi, jos edes joskus olisi saanut kuulla vanhemmiltaan olevansa nätti. Olisiko luodut ihannekuvat ulkonäöstä vaikuttaneet itseeni vähemmän, jos olisin tuntenut olevani kaunis sellaisena kuin olen? Muistan nimittäin olleeni ensimmäistä kertaa laihdutuskuurilla ala-asteella. Näin aikuisena ajateltuna: järkyttävää.
Meillä kehutaan paljon lapsia, mutta jostain syystä harvemmin jaellaan ulkonäköön liittyviä kehuja, vaikka niitäkin tulee sanottua. Onko se siis se perinne, mikä on tullut omilta vanhemmilta? En ajattele typerää vanhanaikaista sanontaa lainaten, että "lapsi voi ylpistyä jos sitä kehutaan." Päinvastoin. Hyvän itsetunnon pohja on se, että saa arvostusta, kiitosta ja kehuja.
Mutta ulkonäköön liittyvät kehut ovat selvästi huutaneet tyhjyyttä ollessani lapsi. Ennemminkin muistan isäni kommentin, että "luuletko olevasi joku prinsessa kun ravaat jatkuvasti suihkussa lotraamassa sen veden kanssa?" Kuvastaa hyvin juuri sitä, että "älä kuvittele olevasi jotakin mitä et ole."
Mummoni, joka usein lapsena ollessani viljeli harmaita ja ankeita perisuomalaisia fraaseja ( "rumat ne vaatteilla koreilee", "vaatimattomuus kaunistaa", "kell onni on, se onnen kätkeköön", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", "itku pitkästä ilosta", "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat"...) tokaisi kerran Tytystä, että "onpas se ylpeä!" Olisi mieli tehnyt läväyttää korville! Se, että vuoden ikäinen tyttäreni nautti selvästi saamastaan huomiosta ja kehuista, oli mummoni mielestä väärin (sanomattakin selvää, että olen ihan onnellinen suht pitkästä välimatkasta ja harvoista tapaamisista).
Joten, onko se ihme, että oma itsetunto on lapsena ollut huono, on yrittänyt piiloutua suurten vaatteiden alle ja hävennyt omaa olemustaan, kun ympärillä on ollut ihmisiä, jotka ovat kuvitelleet kärsimyksen, vakavuuden ja kovan työnteon olevan ne tärkeimmät asiat? Kaikki muu, kuten ulkonäköön liittyvät asiat ovat jonninjoutavaa, eikä itsestä kannata kuvitella liikoja?
Joka tapauksessa, tuo sukupolvien perintö loppuu ainakin meidän kohdalla tähän. Lapseni ovat kauniita, ihania ja aivan upeita sellaisina kuin he ovat. Ja kunhan he tulevat kotiin, aion napata molemmat syliin ja kertoa tämän heille. Ja huomenna taas uudestaan.
Kehukaa lapsianne!
Ja toisianne!
Sitten tuli päivä, kun Tee istui koneella ja itse tulin vessasta, ajatuksissani tokaisten:
"Tää on eka kerta, kun tuntuu, ettei tuo pömppö häviä tuosta synnytyksen jälkeen."
Ja nappasin vatsamakkarasta kiinni.
"No ei pidä olla liian ankara itselle. Kyllä se siitä ajan kanssa." Tee lohdutti.
Käännyin, ja näin Tytyn istuvan sohvalla, paita vedettynä navan päältä pois ja puristaen vatsaansa pienten käsien välissä. Kasvoilla oli mietteliäs ilme.
Näky pamahti kuin moukarilla vasten kasvojani.
"Mutta on meillä molemmilla tytöillä aivan ihanat ja nätit mahat!" Julistin ja menin halaamaan Tytyä, joka selvästi ilahtui.
Tuon jälkeen olen lisännyt ulkonäkökehuja lapsia kohtaan valtavasti, sanoen sen heille suoraan. Tuo näky oli nimittäin kammottava ja jäi selvästi mieleeni. Vanhempien puheet vaikuttavat niin paljon jo ihan pieniinkin ja siihen, kuinka itseensä suhtaudutaan.
En muista, että omaa ulkonäköäni olisi lapsena ollessani kehuttu. En ainakaan muista, että kukaan olisi sanonut, että "oletpas sinä nätti" tai että " olet kaunis tyttö." Kerran ainoastaan muistan papan tädin saunassa tokaisseen minulle, että "tuleekohan sinusta missi kun sinulla on luomi olkapäässä?" En tiedä mikä tuo luomi juttu oli, mutta olen ollut reilusti alle kouluikäinen ja se kehu (jona siis otin sen) on jäänyt todella kirkkaasti mieleeni.
15- vuotta ollessani oli lähdössä tätini kanssa ensimmäistä kertaa ulkomaille. Sivukorvalla kuulin, kun tätini selitti, että kun hänen ystävänsä, tulevat matkakumppanit olivat nähneet valokuvani, olivat he sanoneet minua kauniiksi, ja minusta pitäisi pitää reissussa huolta, ettei paikalliset miehet nappaisi mukaansa.
Ja muistan tuolloin, huonolla itsetunnolla varustautuneena teininä ajatelleeni, että " ehkä mä en sitten olekaan ruma."
En tiedä, olisiko itsetunto ollut parempi, jos edes joskus olisi saanut kuulla vanhemmiltaan olevansa nätti. Olisiko luodut ihannekuvat ulkonäöstä vaikuttaneet itseeni vähemmän, jos olisin tuntenut olevani kaunis sellaisena kuin olen? Muistan nimittäin olleeni ensimmäistä kertaa laihdutuskuurilla ala-asteella. Näin aikuisena ajateltuna: järkyttävää.
Meillä kehutaan paljon lapsia, mutta jostain syystä harvemmin jaellaan ulkonäköön liittyviä kehuja, vaikka niitäkin tulee sanottua. Onko se siis se perinne, mikä on tullut omilta vanhemmilta? En ajattele typerää vanhanaikaista sanontaa lainaten, että "lapsi voi ylpistyä jos sitä kehutaan." Päinvastoin. Hyvän itsetunnon pohja on se, että saa arvostusta, kiitosta ja kehuja.
Mutta ulkonäköön liittyvät kehut ovat selvästi huutaneet tyhjyyttä ollessani lapsi. Ennemminkin muistan isäni kommentin, että "luuletko olevasi joku prinsessa kun ravaat jatkuvasti suihkussa lotraamassa sen veden kanssa?" Kuvastaa hyvin juuri sitä, että "älä kuvittele olevasi jotakin mitä et ole."
Mummoni, joka usein lapsena ollessani viljeli harmaita ja ankeita perisuomalaisia fraaseja ( "rumat ne vaatteilla koreilee", "vaatimattomuus kaunistaa", "kell onni on, se onnen kätkeköön", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", "itku pitkästä ilosta", "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat"...) tokaisi kerran Tytystä, että "onpas se ylpeä!" Olisi mieli tehnyt läväyttää korville! Se, että vuoden ikäinen tyttäreni nautti selvästi saamastaan huomiosta ja kehuista, oli mummoni mielestä väärin (sanomattakin selvää, että olen ihan onnellinen suht pitkästä välimatkasta ja harvoista tapaamisista).
Joten, onko se ihme, että oma itsetunto on lapsena ollut huono, on yrittänyt piiloutua suurten vaatteiden alle ja hävennyt omaa olemustaan, kun ympärillä on ollut ihmisiä, jotka ovat kuvitelleet kärsimyksen, vakavuuden ja kovan työnteon olevan ne tärkeimmät asiat? Kaikki muu, kuten ulkonäköön liittyvät asiat ovat jonninjoutavaa, eikä itsestä kannata kuvitella liikoja?
Joka tapauksessa, tuo sukupolvien perintö loppuu ainakin meidän kohdalla tähän. Lapseni ovat kauniita, ihania ja aivan upeita sellaisina kuin he ovat. Ja kunhan he tulevat kotiin, aion napata molemmat syliin ja kertoa tämän heille. Ja huomenna taas uudestaan.
Kehukaa lapsianne!
Ja toisianne!
maanantai 11. marraskuuta 2013
Maidotonta, lihatonta, mutta tuhtia?
Järkytyin illalla.
Syömisten suhteen on viime päivät olleet aika ongelmallisia. Jatkuva nälkä ja "ontto olo" on pitänyt otteessaan. Tuntuu, ettei pysty syömään niin paljon kuin kroppa tarvitsisi (kaipaan niin kovasti kunnon rasvaista juustopitsaa!)
Syömiset on olleet aika vihannespainotteisia höystettynä kalalla, pähkinöillä, tofulla tai katkaravuilla. Pastaa, keittoa, täysjyväleipää, soijajogurttia, mehukeittoa, soijahiutaleita, kaurapuuroa mustikoilla, paaljon hedelmiä... terveellisemmin en ole varmaan koskaan syönyt.
Tänään käytin taas tilaisuuden hyödyksi ollessani Ruunen kanssa kahdestaan kotona, ja lähdin ystävän, Ruunen kummin luo kävellen.
Matkaa tuli yhteensä noin 17 kilometriä ja noin 3 tuntia meni kokonaisuudessaan aikaa.
Kotimatkalla oli taas niin armoton nälkä, että koukkasin kaupan kautta. Pari rieskaa eilisen ruoan kera, tonnikalaa, avokadoa ja jälkiruoaksi paketti jädeä. Ja pitkästä aikaa olo oli täysi!
Huvikseni pengoin netin kätköistä kalorilaskurin. Alaleuka meinasi tipahtaa, kun tajusin miten paljon kaloreita palaa tuon lenkkeilyn aikana! Eihän se siis ole ihmekään, jos vähän hiukoo, laskien mukaan kulutuksen, minkä imetys tarvitsee.
Olen päässyt niin tuon lenkkeilyn makuun. Jalat oikein syyhyää päästä talssimaan teitä kärryjen rullatessa eteenpäin. Se on helppoa, saa raitista ilmaa ja vauva nukkuu hyvin liikkuvissa vaunuissa. Joten siitä en haluaisi tingata.
Entisessä elämässäni (lue: nuorena ja hoikkana) tiesin tasan tarkkaa mitä mikäkin urheilumuoto kuluttaa ja paljonko missäkin ruoassa on kaloreita. Nyt kun niitä ei enää mieti kuin harvoin, tuo kulutus oli järkytys. Ei ihme, että viime viikon jälkeen oli vetämätön olo, sillä teitä tuli marssittua kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä.
Ja huomiseksi suunnittelin 9 kilometrin lenkkiä. Oikein odotan sitä.
Mutta mitä tuhtia maidotonta ja lihatonta ruokaa kannattaisi vetää? Kroppa kyllä kertoo kun ravinnot ovat jääneet liian vähiin, enkä sellaista olotilaa kaipaa. Tungenko vain öljyä rutkasti joka ruokaan vai mitä? Täytänkö pakastimen tofujäätelöllä? Vinkkejä kiitos, jos jollakin on!
Syömisten suhteen on viime päivät olleet aika ongelmallisia. Jatkuva nälkä ja "ontto olo" on pitänyt otteessaan. Tuntuu, ettei pysty syömään niin paljon kuin kroppa tarvitsisi (kaipaan niin kovasti kunnon rasvaista juustopitsaa!)
Syömiset on olleet aika vihannespainotteisia höystettynä kalalla, pähkinöillä, tofulla tai katkaravuilla. Pastaa, keittoa, täysjyväleipää, soijajogurttia, mehukeittoa, soijahiutaleita, kaurapuuroa mustikoilla, paaljon hedelmiä... terveellisemmin en ole varmaan koskaan syönyt.
Tänään käytin taas tilaisuuden hyödyksi ollessani Ruunen kanssa kahdestaan kotona, ja lähdin ystävän, Ruunen kummin luo kävellen.
Matkaa tuli yhteensä noin 17 kilometriä ja noin 3 tuntia meni kokonaisuudessaan aikaa.
Kotimatkalla oli taas niin armoton nälkä, että koukkasin kaupan kautta. Pari rieskaa eilisen ruoan kera, tonnikalaa, avokadoa ja jälkiruoaksi paketti jädeä. Ja pitkästä aikaa olo oli täysi!
Huvikseni pengoin netin kätköistä kalorilaskurin. Alaleuka meinasi tipahtaa, kun tajusin miten paljon kaloreita palaa tuon lenkkeilyn aikana! Eihän se siis ole ihmekään, jos vähän hiukoo, laskien mukaan kulutuksen, minkä imetys tarvitsee.
Olen päässyt niin tuon lenkkeilyn makuun. Jalat oikein syyhyää päästä talssimaan teitä kärryjen rullatessa eteenpäin. Se on helppoa, saa raitista ilmaa ja vauva nukkuu hyvin liikkuvissa vaunuissa. Joten siitä en haluaisi tingata.
Entisessä elämässäni (lue: nuorena ja hoikkana) tiesin tasan tarkkaa mitä mikäkin urheilumuoto kuluttaa ja paljonko missäkin ruoassa on kaloreita. Nyt kun niitä ei enää mieti kuin harvoin, tuo kulutus oli järkytys. Ei ihme, että viime viikon jälkeen oli vetämätön olo, sillä teitä tuli marssittua kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä.
Ja huomiseksi suunnittelin 9 kilometrin lenkkiä. Oikein odotan sitä.
Mutta mitä tuhtia maidotonta ja lihatonta ruokaa kannattaisi vetää? Kroppa kyllä kertoo kun ravinnot ovat jääneet liian vähiin, enkä sellaista olotilaa kaipaa. Tungenko vain öljyä rutkasti joka ruokaan vai mitä? Täytänkö pakastimen tofujäätelöllä? Vinkkejä kiitos, jos jollakin on!
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Isänpäivän kato
Täällä kävi kato isänpäivänä.
Vauva herätti viideltä, eikä pienistä nukutusoperaatioista ollut moksiskaan. Joten, seiskan maissa jätin pojan höpöttelemään käsilleen ja lähdin paistamaan Teelle pekonia isänpäivän kunniaksi.
Kahvi porisemaan, pekonileivät kokoon ja lasten kanssa suunnattiin laulamaan. On tainnut äidin kasvispainotteinen ruokavalio tehdä tehtävänsä, sillä kauan jääkaapissa oikeaa tilaisuutta odottavat pekonit jäivät syömättä. Maku oli kuulemma "kummallinen".
Toisin kuin monessa muussa perheessä isänpäivänä, meillä oli äiti, joka painui Ruunen päikkäriaikaan takaisin sänkyyn poika kainalossa vetäen peittoa korville.
Pojan herättyä tunnin päästä Tee meni jatkamaan unia, kun äiti ja muksujen käydessä täyskärin leipomisen kimppuun.
Heräteltiin Tee lounaalle ja sen päätteeksi keitettiin kakkukahvit. En taas muistakaan, milloin viimeeksi muksut olisivat sellaista haipakkaa pistelleet pastaa kitusiinsa, kakku silmissä kiiltäen.
Olihan se pakko maistaa ihan pieni pala. Vähän vain otti pannuun, että sen enempää en uskaltanut. Oli nimittäin onnistuneen oloinen ja jopa ei-niin-kakun-perään-Teekin kehui aikaansaannostamme.
Puhelu papalle onnentoivotuksin kera ja pian muu perhe olikin sopinut lähtevänsä isovanhemmille, kun äiti ja Ruune jäisivät kotiin. Nopea vilkaisu veeärrän sivuille, lippujen osto ja kamat reppuihin. Nopea soitto vielä vaarille onnitteluiden kera ja muu perhe hävisi ovesta, äidin jäädessä rauhoittelemaan naama punaisena kiljuvaa kuopustansa.
Tarkoitus oli viettää ihan toisenlainen isänpäivä, mutta joka olisi todennäköisesti ollut aika opiskelupainotteinen joka tapauksessa. Nyt ei oikein osaa nauttia "vain olemisesta", sillä deadline lähestyy ja homma on pakko saada pulkkaan ihan lähipäivinä. Eilen varastettiin iltapäivä luonnotieteelliseen, kunnes pian jo kiiruhdettiin kotiin, jotta Tee pääsisi kirjoittamaan.
Täällä yks jos toinenkin odottaa jo kovasti, että homma olisi ohi. Viimeiset viikot ovat olleet varsin intensiivisiä, ja loppukiriväsymys painaa itse kutakin. Onneksi on nuo isovanhemmat, jotka haluavat ja pystyvät auttamaan. Molemmilla puolilla kun vielä muistavat hyvin sen ajan, kun jaloissa pyöri monta pientä ja hommaa piisasi useammallekin käsiparille.
Kieltämättä, en ole edes uskaltanut ajatella tammikuun jälkeistä elämää, kun paluu "normaaliin" arkeen tulee eteen. Toivonpa vain, että saadaan oikein vähäluminen talvi, sellainen, että selvittäisiin haalareilla ilman välipukemisia, tiet olisivat sulia ja puistossa voisi tehdä muutakin kuin rämpiä hangessa tai seisoa tönöttää sillä ainoalla auratulla pläntillä. nimim. Inhoan Talvea.
Vauva herätti viideltä, eikä pienistä nukutusoperaatioista ollut moksiskaan. Joten, seiskan maissa jätin pojan höpöttelemään käsilleen ja lähdin paistamaan Teelle pekonia isänpäivän kunniaksi.
Kahvi porisemaan, pekonileivät kokoon ja lasten kanssa suunnattiin laulamaan. On tainnut äidin kasvispainotteinen ruokavalio tehdä tehtävänsä, sillä kauan jääkaapissa oikeaa tilaisuutta odottavat pekonit jäivät syömättä. Maku oli kuulemma "kummallinen".
Toisin kuin monessa muussa perheessä isänpäivänä, meillä oli äiti, joka painui Ruunen päikkäriaikaan takaisin sänkyyn poika kainalossa vetäen peittoa korville.
Pojan herättyä tunnin päästä Tee meni jatkamaan unia, kun äiti ja muksujen käydessä täyskärin leipomisen kimppuun.
Heräteltiin Tee lounaalle ja sen päätteeksi keitettiin kakkukahvit. En taas muistakaan, milloin viimeeksi muksut olisivat sellaista haipakkaa pistelleet pastaa kitusiinsa, kakku silmissä kiiltäen.
Olihan se pakko maistaa ihan pieni pala. Vähän vain otti pannuun, että sen enempää en uskaltanut. Oli nimittäin onnistuneen oloinen ja jopa ei-niin-kakun-perään-Teekin kehui aikaansaannostamme.
Puhelu papalle onnentoivotuksin kera ja pian muu perhe olikin sopinut lähtevänsä isovanhemmille, kun äiti ja Ruune jäisivät kotiin. Nopea vilkaisu veeärrän sivuille, lippujen osto ja kamat reppuihin. Nopea soitto vielä vaarille onnitteluiden kera ja muu perhe hävisi ovesta, äidin jäädessä rauhoittelemaan naama punaisena kiljuvaa kuopustansa.
Tarkoitus oli viettää ihan toisenlainen isänpäivä, mutta joka olisi todennäköisesti ollut aika opiskelupainotteinen joka tapauksessa. Nyt ei oikein osaa nauttia "vain olemisesta", sillä deadline lähestyy ja homma on pakko saada pulkkaan ihan lähipäivinä. Eilen varastettiin iltapäivä luonnotieteelliseen, kunnes pian jo kiiruhdettiin kotiin, jotta Tee pääsisi kirjoittamaan.
Täällä yks jos toinenkin odottaa jo kovasti, että homma olisi ohi. Viimeiset viikot ovat olleet varsin intensiivisiä, ja loppukiriväsymys painaa itse kutakin. Onneksi on nuo isovanhemmat, jotka haluavat ja pystyvät auttamaan. Molemmilla puolilla kun vielä muistavat hyvin sen ajan, kun jaloissa pyöri monta pientä ja hommaa piisasi useammallekin käsiparille.
Kieltämättä, en ole edes uskaltanut ajatella tammikuun jälkeistä elämää, kun paluu "normaaliin" arkeen tulee eteen. Toivonpa vain, että saadaan oikein vähäluminen talvi, sellainen, että selvittäisiin haalareilla ilman välipukemisia, tiet olisivat sulia ja puistossa voisi tehdä muutakin kuin rämpiä hangessa tai seisoa tönöttää sillä ainoalla auratulla pläntillä. nimim. Inhoan Talvea.
 |
| Luonnontieteellisesssä keskusteltiin mm. eläinten syömisestä. |
 |
| Kotimatkalla. |
 |
| Isälle onnea! |
 |
| Ruune vetäisi historialliset 4 tunnin päikkärit kun muu perhe hävisi paikalta. |
 |
| Kattilallinen couscousia ja katkarapuja, hyvää tuli! |
 |
| Ehdin jo vähän innostua, että sontikka on löytynyt kun tämän näin! Joku perheestä koristellut kuitenkin vain kukkakeppiä. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)