"Lapsikulta, ei toisia saa kiusata (Vaikka äiti ihan vaan vähän tekee sitä netissä...)!"

Huomasin, että monessa blogissa mainostetaan alkanutta kampanjaa "Kommentti jättää jälkensä. Ethän kiusaa. Edes netissä."

Joskus vauvafoorumin keskustelupalstoille eksyneenä en ole voinut kuin pyöritellä päätäni, että miten alas aikuiset (?) ihmiset voivat vajota. Haukutaan bloggaajia, ulkonäköä, perhettä, lapsia ja pukeutumista. Miksi päästänsä terve ihminen tekee tuollaista? Onko oma elämä niin olematon, että kadehditaan muita ja oman egon pönkittämiseksi haukutaan muita?

Samaa lokaa ja ehkä pahemmin saavat monet julkisuuden henkilöt. Vasta joitakin kuukausia sitten tuli ohjelma, jossa liuta kotimaisia julkisuudessa olevia henkilöitä kertoi saaneensa jopa tappouhkauksia.

Ja kun eräässä toisessa Silminäkijän ohjelmassa etsittiin kiusaajia käsiin, kommentit olivat tyyliin:

"Ai, se oli vain vitsi. " "En mä edes muista enää tollasta."

Aikuiset ihmiset. Keskenkasvuisilta teineiltä tai käytöstapoja opettelevilta lapsilta vielä voisi kuvitella tuollaista, mutta luulisi aikuisen ihmisen jo osaavan ajatella mikä on sopivaa ja mikä ei.

Näin sitä siis meilläkin Suomessa asuu läjä ihmisiä, perheellisiä, työssäkäyviä, ihan normisakkia. Töissä ruokatauolla surffaillaan, haukutaan ja ivataan. Iltaisin kaivetaan läppäri esiin, mussutetaan ja nimitellään.

Ja samat ihmiset kasvattavat lapsia. Tekopyhästikö saarnaten lapsilleen miten kiusaaminen on väärin vaiko vähät välittäen siitä, miten oma lapsi muita kohtelee?

Tänään tajusin, että eräs tuttuni taitaa olla nettikiusaaja. Pieni lipsahdus, mikä ei ehkä ollut harkittu. Jäin miettimään ja oikeastaan en ihmettele. Kaikki ei voi olla hyvin tällaisella henkilöllä, joka jaksaa arvostella muita ja heidän valintojaan. Sillä on hankala kauhalla antaa jos on lusikalla saatu. Aion joka tapauksessa ottaa asian puheeksi kun seuraavan kerran tapaamme.

Puhutaan tiukemmista toimista koulukiusaamiseen. Samaa voisi toivoa tähän netissä tapahtuvaan lässytykseen. Paatuneimmankin nettikiusaajan olisi syytä vaihtaa sohvan nurkka ja läppäri ammattiauttajan nojatuoliin, jollei itse keksi miksi tekee mitä tekee ja osaa lopettaa sitä. Sillä onneksi on nykyään jonkinlaiset keinot jäljittää nämä "totuudentorvet" ja "suoran sanan sanojat". Selittelehän siinä sitten puolisolle, ystäville ja sukulaisille kun saa syytteen kunnianloukkauksesta. Hävettäisikö yhtään?

Syytä ainakin olisi.

Matkasuunnitteluja

Tässähän ruopeaa matkauumetta pukkaamaan!

Vielä kolme päivää sitten ei ollut tuosta kuumeesta tietoakaan, mutta kun on joka ilta lasten mentyä nukkumaan istahtanut koneella ja plärännyt paikkoja ja majoituksia läpi, voi nyt sanoa lämmön huitelevan siellä paahtavassa auringossa.

Tätä reissua on niin odotettu. Kaksi vuotta. Säästetty mitä säästettävissä on ollut.

Ennen lapsia matkustelu oli se mun juttu (ja on edelleen. Välillä se vain unohtuu tämän kaiken keskellä). Pihillä luonteellani sain opiskeluaikoinani ja iltatöillä jemmaan aina sen verran, että pääsin budjettihinnalla matkustelemaan aina aika ajoin. Silloin ei haitannut pitkät lennot monella välilaskulla tai majoittuminen gekkoja vilisevään mökinpahaseen. Pääasia, että selvisi mahdollisimman edullisesti.


Tuosta syystä nytkin taisi kulua se kolme iltaa ja hemmetin monta tuntia ennenkuin sopivat majoitukset löytyi. Kun Tee jaksaa innostua opiskelustansa, itse nautin tästä, että saan suunnitella ja järjestellä kaikkea sitä, mikä liittyy reissuun lähtöön (Tee tuossa äsken tokaisikin, että pitäisiköhän miettiä jotakin matkanjärjestäjän hommia).

Ja ennen reissuun lähtiessä kun mietti suht edullista majoittumista sopivalta paikalta, nyt on kriteerit vähän muuttuneet.

Veikan ollessa 7kk matkustettiin samoille suunnille ja viime syksynä Kroatiaan koko poppoolla. Ja noista reissuista lasten kanssa on jäänyt käteen se, että tärkeimmät huomioon otettavat asiat paikan päällä ovat:

Uima-allas
Suht lähellä merta
Sairaala lähellä
Sapuskointipaikka hollilla

Veikka ja Tyty käyvät Teen kanssa uimassa parisen kertaa viikossa, joten tuota uimista odotellaan täällä jo kovasti. Veikka sitä, että saa ottaa maskin ja snorkkelin mukaan ja lähteä äitin kanssa snorklaamaan. Tyty taas viihtyy muuten vedessä kellukkeiden kanssa lilluessa.

Yksi paras sairaalakokemus on kun kävimme Bangkokin lastensairaalassa näyttämässä Veikan korvia. Huipputerveydenhuoltoa, osaava henkilökunta. Siksi Thaimaahan. Tuttu ja turvallinen. Suomalaisten uusi Kanaria.

Ja tuo sapuskointipaikka. Noh, selvähän se.

Majoitusta varaillessa jostakin piti tinkiä ettei budjetti paukkuisi, ja nyt tingittiin sijainnista.
Kun todennäköisesti sitä aikaa tullaan viettämään siellä rannalla ja uima-altaalla, auringosta ja lämmöstä nauttien. Kolmen lapsen kanssa kun ei mitään sen ihmeellisempää todennäköisesti tulla tekemään (ainakaan ennen kuin mummi ja vaari saapuvat paikalle), eikä kyllä tarvitsekaan. Kunhan ollaan ja höllätään.

Ja Tyty täällä jo hokee lausetta, mitä aikoo toitotella aamuisin: "Kop, kop! Mummi ja vaali, helätkää, mennään uimaan!"

Viisi viikkoa. Nyt saa jo vähän innostua!

.............

Välillä tulee välähdyksiä ja miettii, että "nyt pitäisi laittaa tämä ylös, että muistaa kirjoittaa." Ja sitten se unohtuu.

Olen pari viimeistä iltaa tehnyt valokuvakirjaa vauvan odotusajasta, syntymästä ja syntymän jälkeisestä ajasta. Marraskuun alussa on nimijuhlat ja pitäisi saada sen siihen valmiiksi, Mistä tuli mieleen, etten ole vieläkään muistanut kutsua kaikkia, saati muistanut ilmoittaa jo ilmoitetuille monelta kinkerit on kuten muutama muukin asia nimijuhliin kuhan lämpimikseni höpötän. Ei nimittäin yhtään oo jaksanut miettiä koko asiaa.

Ja eilen aloitin etsimään majoitusta Thaimaahan. Kunhan ensin päättäisi minne sinne suuntaisi. Ja varaako koko ajalle yhteen paikkaan. Vai vaihtaako kun mummi ja vaari tulevat.

Odotellaan vauvan passia, saisi viisumiasiat hoidettua mistä tuli mieleen, että ne valokuvat on vielä ottamatta kuntoon. Sitten olisi enää Tytyn rokotus muista, muista hakea se apteekista ennen pistämistä! ja suht kaikki käytännön jutut on pulkassa matkaa ajatellen hah hah, niin varmaan joo! Mites ne uv-housut, kotiapteekin hankkiminen, Finnairille soitto baby cotista, kopiot passeista, lentolipuista, virkatodistus viisumia varten, hankkia jostakin lainaan rattaat (tai kannattaakohan...) ja ja ja...

Maidoton dieetti on mennyt hyvin, ainoastaan rahkaa tekee mieli. Vauvan vatsavaivat on jääneet, toivotaan, että jatkuukin niin ai niin, ja sen täytekakun pitää olla maidoton kun muitakin maidottomia on syömässä! Ei se kyllä varmaan onnistu millään..pitääkin googlettaa "maidoton kakku".

Jaa-a, ei tästä tule nyt mitään tylsillä aivoilla, parempi kömpiä petiin perkule mä unohdin ostaa niitä suolatippoja!

Loppuun vielä viikonlopun kuvia sushikinkereiltä!

Tahtojen taistoa ja syömisistä

Tee päätti lähteä maanantaina isompien muksujen kanssa maalle tekemään loppukiriä opiskeluissa, itse jäin vauvan kanssa kotiin.

Tiistaina tuli lapsuuden ystävä, jota ollaan viimeeksi nähty puolisen vuotta sitten. Sen kunniaksi haettiin kunnon kermaleivokset, jotka tuhottiin naamariin kahvikupposten äärellä.

Olin ajatellut, että saisin pyhittää koko illan itselleni vauvan mentyä nukkumaan, nyt kun kerran muu perhe oli livohkassa. Mutta toisin kävi: vauva aloitti armottoman huudon, vääntelemisen ja piereskelyn. Ainut paikka, jossa olo vähän helpotti, oli syli.

Puolen kympin aikaan luovutin, nappasin sylissä tuhisevan jantterin ja roijasin meidät nukkumaan. Ei tullut rauhallista iltaa itseni seurassa, mutta tuli ainakin mentyä ajoissa petiin.

Turha kai sanoa, että aloitin tuon jälkeen maidottoman dieetin. Niin selvä homma oli.

Soijamaitoa hain heti alkuun kahvin kanssa otettavaksi, mutta tänään kävin täyttämässä varastoja ruokakerman korvaajalla, tofujäätelöllä, yosalla, kasvisrasvalevitteellä ja kaurajuomalla. Juustoa harkitsin, mutta jätin hyllyyn, oli aika tyyriin hintaista.

Jo vähän aiemmin tuli sellainen tunne, että nyt taas loppuu lihan syönti. Tajusin, että taas ollaan pikku hiljaa ajauduttu lähes kasvispitoisesta ruokavaliosta siihen, että jauhelihaa ja muuta punaista lihaa kuluu reilusti yli suositusten viikkoa kohden. Ja toisaalta; ei lihaa edes tee mieli, siihen on taas vain tottunut, että tekee niitä tuttuja lasagne/keitto/lihapulla/kastikevariaatioita. Vielä kun Tee puhui tästä, mistä eräs läheinen sukulainen on kertonut jo jonkin aikaa sitten, ei tee tiukkaa ollenkaan. Päinvastoin.

Joten, jääkaappi koko uudistuksen ja nyt näpit syyhyää päästä kokeilemaan uusia kasvisruokia! Quorn-kikherne-nuudelihässäkkä upposi paremmin kuin hyvin, samoin kuin bataattikeitto. Listalla on kikhernepihvit ja pitäisi etsiä jokin hyvä resepti tofulle. Päätinkin, että kotona teen vain kasvisruokaa tai kalasta, muualla voi sitten satunnaisesti syödä lihaa jos ei muuta ole tarjolla. Tee sitten kokkailee lihaa kotona jos kokkailee.

Leivän päälle pitäisi vain keksiä jokin uusi vaihtoehto. Ennen kun sitä koristi juusto ja kinkku, nyt pitäisi kehittää jotain muuta proteiinipitoista.

(Ja jo kahden päivän maidottoman dieetin jälkeen eron huomaa; ei tarvitse antaa gavisconia ja poika nukkuu vieressäkin tasaisella patjalla tyytyväisenä, kun ennen onnistui vain pystyyn kohotettuna.)

Tänään kävin isompien muksujen kanssa hoitamassa asioita kun Tee jäi vauvan kanssa kotiin. En tiedä mikä planeetta oli taas väärässä kulmassa, mutta kotiin tultua oli pakko tentata Teetä, että "mitä sä oot tehnyt noille meidän lapsille?!"

Lyhyesti; jos tuota tahtoa ja omapäisyyttä tulee tuolla tytöllä olemaan vielä aikuisenakin, ei sillä ole hätäpäivää. Mutta sen ukolla voi olla.

(Tee naureskeli tuolle ihmetykselleni. Illalla ei sitten enää naurattanut kun laittoi tytärtänsä nukkumaan. Silloin oli äidin vuoro virnistellä kuunnellessaan sitä tahtojen taistoa, mikä lasten huoneesta kantautui.)

Iltapäivällä Tee jäi opiskelujen pariin ja muut lähtivät patikoimaan läheiselle kalliolle. Oli kaunista ja Veikkakin tokaisi "on niin nättiä värejä!"

Helpotusta ja viikonloppua

Vauvalla oli neuvolalääkäri viikolla. Kaikki oli hyvin, kerroin että itkee paljon ja kuvailin vauvan olemisia. Kysyin iholla olevista näpyistä, ne oli kuulemma hormoninäppyjä.

Samana päivänä rupesin kuitenkin miettimään, että onkohan tuo vauvan oleminen kuitenkaan ihan "normaalia" vauvan itkuisuutta ja valvoskelua. Vaikka Veikkakin osasi olla aika haastava, tämän jantterin kanssa nuo yöt ovat olleet kyllä vieneet voiton. Ja vaikka helpompia hetkiä on ollut, nyt taas tuntui siltä, että poikaa koko ajan vaivasi jokin.

Juttelin ystävän kanssa ja sainkin vinkin hyvästä erikoislääkäristä yksityisellä. Varasin ajan, ja lauantaina käytin pojan, joka nukkui tyytyväisenä manducassa.

Kerroin oireet: Pystyasennossa nukkuminen, nieleskely, pulauttelu pitkäänkin ruokailun jälkeen, vaatii hyvän röyhtäyttämisen, heräilee öisin huutamaan kesken unien, ei viihdy ruokailun jälkeen pitkällään, vetää itseä kaarelle, syödessä saattaa haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla kun maitoa on kaikki röörit täynnä, nenän tukkoisuus ja rohina ajoittain.

Olin jo vähän ehtinyt epäillä refluksia ja sehän se diagnoosiksi tuli. Gavisconia ehdin kotona kokeilla muutaman kerran jo ennen käyntiä ja se oli kuin ihme; meillä nukuttiin historialliset 3,5 tuntia putkeen!

Nyt siis mennään tuolla lääkkeellä. Epäili, että voi myös johtua omasta ruokavaliostani. Mutta jos tuolla lääkkeellä tilanne kohenee kummasti, ei tarvitse ryhtyä mihinkään. Muuten olisi ainakin hyvä kokeilla maidotonta ruokavaliota.

Ja tilannehan on parantunut. Yöhuudot on jääneet pois, syödään kyllä, mutta välillä voi olla tuo 3 tuntia väliä. Poika on päivällä enemmän hereillä kun yöt eivät mene valvoskellessa, joten jaksaa paremmin seurustella ja on tyytyväisempi.

Ekan yön jälkeen aamulla olo oli aivan eri. Tuntui jopa siltä, että tässähän on tullut levättyäkin yön aikana! Olen niin iloinen!

Muutenkin meillä oli varsin mukava viikonloppu. Lasten kauan odotetun serkun tapaaminen ja ystävien kanssa turisemista.

Tytyn ja vauvan kanssa tein viikon kauppaostokset isompien miesten käydessä uimassa kahdestaan. Jälkeenpäin puhuttiin Teen kanssa, että miten nuo kaksi isompaa selvästi kaipaa kahdenkeskistä aikaa vanhempien kanssa. Ja sen ei tosiaan tarvitse olla sen kummempaa kuin kahden tunnin kauppareissu.

Viime päivät kun on Tytyn kanssa ollut aikamoista tahtojen taistelua, koko reissu meni paremmin kuin helposti. Tyttö istui koko tunnin kaupassa käynnin kärsivällisesti ostoskärryissä. Ainut konfliktia enteilevä tilanne tuli kylmäostastolla kun äiti ei suostunut ostamaan vanukkaita. Siitäkin selvittiin varsin vähällä.

Veikka tuossa pari päivää sitten kysyi, että "voitaisiin mennä elokuviin Tytyn kanssa, isi voisi olla vauvan kanssa kotona." Lupasin, että kun joku sopiva leffa tulee, niin tehdään niin. Olen ollut niin vauvassa kiinni, että niin itse kuin lapsetkin kaipaavat sitä, että voitaisiin tehdä jotakin kolmistaan. Vaikka liikkeellä ollessa vauva nukkuukin varsin hyvin manducassa, rajoittaa se aina aika paljon liikkumista. Ja aika usein kotonakin kun on juuri luvannut aloittaa leikkimään, alkaa huuto ja kipristely, ja kaikki tyssää heti alkuunsa.

"Ja isi voi antaa vauvalle pullosta tissimaitoa", kuului vielä loppusanat. Niinpä. Nyt siis vain sopivan leffan odottamista!

Meidän ihan ihan lempparipaikka!

Serkkuvauvan ihailun lomassa on hyvä välillä leikkiä!

Seurasaaressa

Aamulla jälkitarkastusta ja isovanhempia kylässä, illalla Seurasaaressa ystävien ja liudan uusien tuttujen kanssa.

Oli ihana tulla kotiin kun lapset sai kaadettua suoraan sänkyyn. Ja unikin tuli varsin nopeasti raikkaassa ilmassa touhuilujen päätteeksi!

Tättähäärä aamutuimaan

Tyty kiskaisi kumpparit jalkaan eteisessä ja tokaisi: "Minä menen sohvalle pomppimaan!"

"No et takuula mene!" huusin perään.

Kohta neiti tulee takaisin kädet viuhtoen; "Minä tein sohvalla kupelkeikan! Nyt menen takaisin tekemään kupelkeikan!"

"Älä siellä sohvalla, sä tiput sieltä!" huusin perään.

Kohta taas tulee takaisin; "Minä tein kupelkeikan sohvalla! Teen uulestaan!"

"Nyt anna olla, kohta sattuu!" huusin taas perään samalla vauvaa hyssytellen.

Sitten kuului kolahdus ja huutoa "Mä tipuin sovvalta!!"

Kantapään kautta tämäkin siis...

Kahdestaan ja pohdiskelua

Ollaan vietetty vauvan kanssa päivää ihan kahden isompien ollessa Teen kanssa maalla.

Päivällä sanoin puhelimessa Teelle, että oli varmaan tähän astisista pahin yö. Luulen nukkuneeni max. parisen tuntia. Aamulla laitoinkin viestiä vyöhyketerapeutille, että voitaisiinko siirtää aikaa myöhemmäksi, että saataisiin nukuttua aamupäivällä. Onneksi onnistui ja pätkittäin vedeltiin vielä muutama tunti unta kaaliin.

Vauva oli aivan haltioissaan tuolla vyöhyketerapiassa! Kun viime kerralla huudettiin suurin osa ajasta ja lopuksi rauhoituttiin juttelemaan, nyt poika oli alusta lähtien tarkkaavainen ja rauhallinen. Juttua tuli vähän ja käsiä hieroessa silmin nähden nautti.

Ensimmäinen kerta auttoi selvästi paljon. Päivät ovat olleet paljon rauhallisempi ja poika tyytyväisempi. Uni maistuu pitemmissä pätkissä, juttua tulee ja hymyjä vinhaa tahtia. Myös iltahuutelut jäivät pois.

Mutta nuo yöt ovat sitten olleet omaa luokkaansa. Toivotaan, että jotakin apua saisi niihinkin. (Veikalle aikoinaan apu tuli vyöhyketerapiasta yhden kerran jälkeen kun n. 40 kerran heräily tipahti 2-3 kertaan...)

Tuon jälkeen kävin vielä syömässä ja kirjastossa. Vauva nukkui koko ajan ja kotona seurusteltiin vajaa kolme tuntia ennen kuin kylvyn kautta tuli nukkumatin aika.

Vauva on kyllä selvästi ihmeissään kun kaikki äänet ja meteli on kaikonnut kotoa. Kun on talossa elämää, vauvallakin on mitä seurailla. Ja tietysti sitä seuraakin on enemmän. Nyt kun oli kahdestaan, ehtii hampaat pestä kun toinen jo ilmoittaa, että "äiti, tulehan jo paikalle!" Eli tietyllä tavalla on helpompaa kun on niitä isoja sisaruksia. Se ensimmäinen kun valtaa koko talon, kolmas solahtaa kevyesti siihen perhe-elämään ja muutos ei ole niin suuri ja mullistava. Onneksi.

Tuntuu, että tähän astisista vauva-ajoista olen nauttinut tästä (tähän asti) täysin siemauksin. On ihanaa kun omat tavat ja tottumukset ovat tulleet tutuiksi jo edellisinä vauva-aikoina. Ei ole niitä samoja ajatuksia kuin aiemmin, kun mietti millainen äiti olen. Silloin sitä saattoi pitää kiinni jostakin periaatteestaan vain siksi, koska luuli, että tämä on ainoa oikea keino. Äitiys täytti itsensä ja siihen "mustaan aukkoon" oli helppo solahtaa. Kaikkia toimiaan ja tekojaan mietti äitiyden kannalta ja kuvitteli, että hyvä äitys oli sitä, että elämä aika pitkälti pyöri lasten ynpärillä.

Huh, onneksi enää ei ole niin. Silloin se kuului siihen, ensimmäisen lapsen kanssa ja vielä vähän toisenkin. Nyt niitä asioita ei enää mieti ja pää saattaa mennä off-asentoon siinä vaiheessa kun joku rupeaa puhumaan pilteistä, parhaista ensikengistä, vaippamerkeistä tai lastenvaatteista. Lastensaanti tosiaan muuttaa ihmistä, mutta miksi isät eivät hössötä samalla tavalla kuin äidit? Edes sen ensimmäisen kanssa? Tai sitten en ole vain huomannut.

Joka tapauksessa, olen vain iloinen, että kolmannen kohdalla olen vihdoin valahtanut sinne "isien puolelle". Nyt tietää, että kokonaisuuden kannalta on tärkeää olla sekä äiti, että nainen, puoliso ja ystävä. Tärkeää on pitää huolta sekä itsestään, parisuhteestaan, ystävyyssuhteistaan kuin lapsistaankin. Ehkä se tuo tiettyä rentoutta tähän olemiseen, varsinkin vauva-aikana, eikä sinne "mustaan aukkoon" ole vaarassa edes uittaa isovarvastaan.

(Jaahas, tuli sitten taas rönsyilevää ajatuksenjuoksua!)

Näihin mietteisiin; Hyvää yötä!

Rönsyileviä kuulumisia

Eilinen alkoi mehevällä riidalla Teen kanssa. Ollaan varsin huonoja tappelemaan, edellisen kunnon kärhämän voisin kertoa päivälleen, jos kaivaisin kalenterin esiin (maaliskuussa); sen verran harvoin meillä avaudutaan kunnolla.

Ja ollaan myös aika huonoja pyytämään anteeksi. Yleensä vain ilman lauhduttua saatetaan keskustella aiheesta, tai sitten vain annetaan unohtua. Kai sitä molemmat vain ymmärtää, että joskus sitä vain keittää kuppi yli, eikä sitä siitä sen kummemmin tarvitse huolta kantaa.

Joten kai olen jotakin oppinut, kun ensimmäisen kerran riidan päätteeksi pyysin anteeksi. Tänään kylläkin vasta, mutta sen aikaa lauhtuminen kesti.

Itse muistan, että äitini on kerran lapsuudessani pyytänyt minulta anteeksi, isä ei koskaan. Kai se on ollut jotenkin heikkouden merkki; pahoitella omaa käytöstään tai tekoaan. Ja itse on oppinut sen saman mallin.

Lapsilta olen ihme kyllä osanut pyytää anteeksi alusta lähtien. On vähän hankala vaatia lapsia opettelemaan anteeksipyyntöä jollei itse sitä hallitse heitä kohtaan.

Joten voin olla pienoisen ylpeä itsestäni ja ensimmäisestä anteeksipyynnöstäni riidan jälkeen.

Eilen oli muuten oikein mukava päivä; Peikko-vauvan kummitäti ja -setä kävivät ensimmäistä kertaa, samoin kuin Tytyn kummi kävi ensi visiitillä vauvaa moikkaamassa (vaikka Veikka ja Tyty pitivät kyllä aika hyvin huolen, että Tytyn kummi keskittyi heihin...). Iltapäivästä käytiin Uutelassa grillaamassa ja ulkoilemassa ystäväperheen kanssa.

Tänään käytin Tytyn lääkärissä pitkittyneen flunssan takia. Ei tuntunut menevän pois ja kun yöhuutelut alkoivat, epäilin jo vähän korvatulehdusta ja sehän siellä olikin. Onneksi taitaa olla vasta toinen tyttösellä, ei turhan usein ole ollut.

Samalla reissulla käytiin labrassa, kaupassa, hakemassa Veikka kerhosta ja pariin otteeseen apteekissa. En tiedä oliko Tyty jo vähän väsynyt, vai meneekö kaikki taas lahjakkaasti omapäisyyden ja temperamenttisyyden piikkiin. Joka tapauksessa, kotimatkalla bussissa oli perhe, jonka vanhin poika istui nätisti penkissä, vauvan nukkuessa liinassa, äidin kiristellessä hampaita ja perheen tyttären huutaessa kita ammollaan takki väärinpäin yrittäen kivuta rattaista pois (voisiko joku keksiä jonkun fiksumman idean kuin pukea takki väärinpäin päälle, jos mukula repii sen heti pukemisen jälkeen pois päältä?!)

Auta armias tuota naisen tahtoa!

Sitä nimittäin piisaa. Veikan kasvatus on ollut lasten leikkiä tämän tättähäärän rinnalla!

"Ekaa kertaa mua hävetti." Sanoin Teelle kotona, joka vain nauroi.

Loppujen lopuksi, ihan hyvinhän tuo reissu meni. Saatiin tytölle antibiootit, näytteet labraan, vauvalle Physiomeria ja kaupasta iso kasa vihanneksia (Nyt on iskenyt taas kasvishimo. Ehkä päästään taas vuoden takaiseen kasvispainotteiseen ruokavalioon. Ja se alkoi 5 litran perunaporkkanapurjovalkosipulibasilikasosekeitolla!).

Kummin sylissä.

Rannalla

Neljä aikuista, kuusi lasta.
Aurinkoinen sunnuntai lokakuussa.

"Rutista, rapsuta, rakasta
silitä pientä päätä.
Lähelle ota ja lämmitä,
älä suukkoja säästä.
Ole tuhlari hellien sanojen,
kosketa poskea, kättä.
Hoivaa helli ja hyväile,
ota syliin empimättä"

Katriina Ahonen kirjasta "Kiisseliviikset"

Tässä maailmassa

Vauva on tänään 6 viikkoa ja sen kunniaksi ollaan hymyilty ja kurlutettu pitkin päivää!

Taitaa olla ensimmäinen päivä kun jäppinen on valvonut päivällä yhtä paljon kuin nukkunut. Yleensä kun unia vedellään aikamoista haipakkaa, on tänään tyydytty kaksiin kahden tunnin uniin ja muutamiin pikku torkkuihin.

Pitkiä tovia ollaan haasteltu vauvan kanssa, joka antaa makeat naurut ja hymyt maidon päälle. Teekin sai osansa eilen syötettyään pojalle pullosta äidin käydessä ekaa kertaa syömässä kaverin kanssa ilman yhtäKÄÄN lasta.

Ihana huomata, ettei vauva ole enää se sisäänpäin käpertynyt pötkylä, vaan on jo "laskeutunut" tähän maailmaan ja ilmaisee itseään äänellisesti muutenkin kuin vain silloin kun joku on huonosti.

Ensi viikolla on neuvola ja odotan kyllä varsin kiinnostuneena (En tiedä onko käyntejä vähennetty, mutta edellinen kun oli 2 viikon iässä ja nyt poika ehtii tulla jo melkein 7 viikkoiseksi), sillä ensimmäinen 62 senttinen haalari on jäämässä pieneksi. Muutenkin tuntuu, että kaveri on ottanut aikamoisia kasvuspurtteja.

Ensi viikolla mennään myös uudestaan vyöhyketerapiaan. Vaikka päivät ovat rauhoittuneet selvästi ja vatsavaivat helpottuneet, viimekin yönä herättiin tiheästi ja kolmen jälkeen nukuttiin seuraavan kerran vasta seiskan maissa. Kininää, kätinää, hyssyttelyä ja röyhtäyttelyä. Lasten serkku tuli aamulla puolen kasin aikaan ja saatiin onneksi nukuttua vauvan kanssa parisen tuntia aamupäivän aikana Teen lähdettyä ulos isomman kolmikon kanssa. Vauvakin tuntui olevan kunnolla väsynyt, sen verran hyvin hirsiä vedeltiin ilman kähinöitä.

Huomasin hyvän keinon pitää väsymystä loitolla. Pahin kun on sisällä pyöriminen koko revohkan kanssa. Oltiinkin eilen ystävien kanssa ulkona viitisen tuntia putkeen ja ei väsyttänyt sitten tippaakaan. Ilma oli niin makoisa, että kenelläkään ei ollut mikään kiire kotiin ja grillatut makkaratkin maistuivat helkkarin hyvälle raikkaassa ja lämpimässä syysilmassa. Joten täytyy nauttia tuollaisista ulkoilumaratoneista vielä kun kelit on hyvät.

Isä - tuo äidin pikku apuri?

Luin Anu Silfverbergin "Äitikortti".

Varsin raikas ja kutkuttava kirja, jota lukiessa muistui mieleen omat aatokset äidin ja isän rooleista.

Nimittäin, en ennen lapsia tajunnut, että äidin tekemiset ovat itsestäänselvyys ja hyvänä isänä olemiseen riittää oikeastaan vain elossa oleminen ja samassa taloudessa asuminen. Näin lievästi kärjistettynä.

Ekan kerran tajusin, että "Mitäs helvettiä?", kun Veikalla oli nimijuhlat. Pojalla oli juuri tiheän imun kausi tai mikä lie, kuitenkin tissillä oltiin koko ajan, aamusta iltaan ja yölläkin.

Nimijuhlien järkkäilystä ei tullut mitään; kämppä olisi pitänyt siivota, ikkunat pestä ja voileipäkakut tehdä.

Joten kun juhlat oli sunnuntaina, itse istuin lauantain sohvalla imettäen Teen siivotessa ja ohjeitteni mukaan väsätessä kakkuja. Sen kummempia asiaa kummastelematta.

Juhlapäivänä kämppä loisti ja voileipäkakut olivat varsin makoisia. Vauva huusi koko muun ajan, paitsi silloin kun ei ollut tissi suussa.

Mainitsin mummolleni, että Tee on tehnyt kakut ja siivonnut. Ja siitäkös se riemu repesi!

Mummo tarrasi Teetä kaulasta kiinni ja halasi, päivitteli minulle miten hyvän miehen olen saanut. Siihen samaan kuoroon tulivat mukaan muita sukujen naisia hehkuttamaan että "Ihanko itse Tee on kakut tehnyt, kylläpä on hienoa ja upeaa ja...!"

Ehkä hienoinen katkeruus nousi ilmaan kun siinä kuunnellessa mietin, että olisinko saanut samat kehut ja päivittelyt, jos olisin kertonut tehneeni kakut, siivonneeni ja imettänyt vielä vauvaa samalla koko ajan?

Teen kanssa ollaan juteltu, miten helposti mies voi saada tuntemattomiltakin leiman "tuo on hyvä isä." Siihen kun voi riittää pelkkä olemassa olo (Niitäkin kun kuulee olevan, jotka katoavat paikalta kahden viivan paukatessa tikkuun). Lapsen kantaminen sylissä julkisella paikalla on jo lähes papukaijamerkin arvoinen isäsuoritus.

En epäile, etteikö olisi rankkaa käydä päivisin töissä. Kuitenkin vähän haiskahtaa, kun läheinen ihminen päivittelee Teelle, miten varmasti on todella raskasta työskennellä päivisin kun illalla joutuu olemaan lasten kanssa.

Raskasta olla lasten kanssa?

En vain kertakaikkiaan ymmärrä tätä.

On mies ja nainen. Ollaan yhdessä. Syntyy lapsia. Molemmat haluavat yhtä paljon kasvattaa lapsia ja olla läsnä. Toinen tekee pitkiä päiviä töissä, odottaa iltaisin näkevänsä perheensä ja pääsevänsä touhuamaan edes tunniksi lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Raskaalta kuulostaa se, että näet lapsiasi vain muutaman tunnin illassa.

Usein nämä päivittelijät ovat edellisen sukupolven naisia, joten tietyllä tavalla ymmärrän. Tuskin oma isäni on kertaakaan vaippoja vaihtanut, saati herännyt yöllä vauvan huutoon. Todennäköisesti mies on kuorsannut äidin toisella puolella samalla kun vauva on pitänyt omaa älämölyään toisella puolella.

Joten sellainen mies, jolta hoituu iltanukutukset, ruoan tekemiset, kakkavaippojen vaihtamiset ja läsnäolo, voi tosiaan tuntua vähän sadunhohtoiselta jos ei omalta puolisoltaan ole aikoinaan saanut tukea.

Mutta jotenkin olen kuitenkin kuvitellut, että tuo on ihan nykypäivää. Että olisi enemmän poikkeuksellista se, että ajateltaisiin lasten olevan se "äitien projekti".

Olen ajatellut, että olemme ihan normiperhe sen suhteen, että lapset hoidetaan yhdessä. Tai ainakin isolla haravalla vedettynä tuntuisi ainakin siltä, että tuttava/ystäväperheissä on suurimmassa osassa ainakin sama meno; lapset kasvatetaan yhdessä, eikä se oli sen kummempi asia.

Mutta löytyykö vielä paljon niitä perheitä, joissa isä on delegoinut kasvatusvastuun äidille? Tai perheitä, joissa on yhteisesti sovittu lastenhoito toiselle vanhemmalle toisen keskittyessä elannon hankkimiseen?

Ajatellaanko nykyäänkin vielä niin, että äiti on äiti ja isä se äidin "pikku apulainen" lastenhoidossa ja -kasvatuksessa?

(Suosittelen kyllä kirjaa. Mukavan erilainen kirja lisääntymisestä ja siihen liittyvistä asioista!)

Töttöröö!

Tadaa! Olin jo niin haltiossani; kahtena yönä vauva nukkui ruhtinaalliset kolme tuntia putkeen kerran (niin no, valvoskeli sitten pari tuntia sen jälkeen mahaansa tai jotakin kitistellen, mutta kuitenkin...) yön aikana!

Sitten tänään, silmät ristissä, kahvilla tankattuna raahauduin muksujen kanssa seurakunnan kerhoon. Olin herännyt puoli kuusi vauvan kätinään ja puolen seiskan aikaan oltiinkin koko revohka ylhäällä Teen lähdettyä heti kuuden jälkeen reilun parinsadan kilsan päähän koululle. Silti jaksoin ajatella, että "Jes! Kolme tuntia, tää on jo jotakin!"

Ja sitten tuli juteltua kerhossa parin äidin kanssa.

"Kahdeksan viikkoa... no kerran viiden aikaan syödään..."
"Kolme kuukautta... ei meillä enää öisin syödä..."

Jotenkin olen uskotellut itselleni, että nämä tällaiset tarinat ovat vain urbaanilegendoja, mutta kai se on vihdoin uskottava; jotkut ihmiset oikeasti nauttivat vauva-ajasta ilman kummempaa univelkaa!

Joka tapauksessa, kaikesta jättiväsymyksestä huolimatta olo on mitä mainioin. Nautin suunnattomasti tästä vauva- ajasta. On vain niin helppoa kun tietty kokemus on tullut kahden edellisen kanssa. Ensimmäisen kohdalla kun kanniskeli koliikista kärsivää vauvaa iltatolkulla, luuli sen huudon ja oman väsymyksen kestävän ikuisuuden. Nyt tietää, että ettei se kestä. Aikansa kylläkin, mutta joskus sekin loppuu.

Vauva onkin aivan ihana. Hymyjä tulee jo ja juttua. Isot sisarukset ovat kärppänä paikalla kun vauva herää uniltaan. Tyty kutsuu vauvaa "vauveliiniksi" ja huolehtii pienestä kuin vanha tekijä. Veikka taas, joka ei ole halunnut ottaa vauvaa syliin, tokaisi eräs aamu "Annapas se tänne", ojensi käsiään ja yhdessä pojat istuskelivat Veikan tekemässä raketissa ja matkasivat avaruuteen.

Ja ihan kuin vauvan katseesta jo näkisi, miten toinen ihailee isoja sisaruksiaan. Ei tarvitse kuin jomman kumman naama ilmestyä eteen, niin ilme muuttuu ja lepertely isoille sisaruksille alkaa.

Mutta nyt sänky kutsuu ja tuhiseva käärö vieressä!

Öitä!

Aamuinen piirrustushetki.

Äidin aamunavaus.

Kun pienimmät nukkuu, Veikka lukee kirjoja "omassa kodissaan".