Kahdestaan ja pohdiskelua

Ollaan vietetty vauvan kanssa päivää ihan kahden isompien ollessa Teen kanssa maalla.

Päivällä sanoin puhelimessa Teelle, että oli varmaan tähän astisista pahin yö. Luulen nukkuneeni max. parisen tuntia. Aamulla laitoinkin viestiä vyöhyketerapeutille, että voitaisiinko siirtää aikaa myöhemmäksi, että saataisiin nukuttua aamupäivällä. Onneksi onnistui ja pätkittäin vedeltiin vielä muutama tunti unta kaaliin.

Vauva oli aivan haltioissaan tuolla vyöhyketerapiassa! Kun viime kerralla huudettiin suurin osa ajasta ja lopuksi rauhoituttiin juttelemaan, nyt poika oli alusta lähtien tarkkaavainen ja rauhallinen. Juttua tuli vähän ja käsiä hieroessa silmin nähden nautti.

Ensimmäinen kerta auttoi selvästi paljon. Päivät ovat olleet paljon rauhallisempi ja poika tyytyväisempi. Uni maistuu pitemmissä pätkissä, juttua tulee ja hymyjä vinhaa tahtia. Myös iltahuutelut jäivät pois.

Mutta nuo yöt ovat sitten olleet omaa luokkaansa. Toivotaan, että jotakin apua saisi niihinkin. (Veikalle aikoinaan apu tuli vyöhyketerapiasta yhden kerran jälkeen kun n. 40 kerran heräily tipahti 2-3 kertaan...)

Tuon jälkeen kävin vielä syömässä ja kirjastossa. Vauva nukkui koko ajan ja kotona seurusteltiin vajaa kolme tuntia ennen kuin kylvyn kautta tuli nukkumatin aika.

Vauva on kyllä selvästi ihmeissään kun kaikki äänet ja meteli on kaikonnut kotoa. Kun on talossa elämää, vauvallakin on mitä seurailla. Ja tietysti sitä seuraakin on enemmän. Nyt kun oli kahdestaan, ehtii hampaat pestä kun toinen jo ilmoittaa, että "äiti, tulehan jo paikalle!" Eli tietyllä tavalla on helpompaa kun on niitä isoja sisaruksia. Se ensimmäinen kun valtaa koko talon, kolmas solahtaa kevyesti siihen perhe-elämään ja muutos ei ole niin suuri ja mullistava. Onneksi.

Tuntuu, että tähän astisista vauva-ajoista olen nauttinut tästä (tähän asti) täysin siemauksin. On ihanaa kun omat tavat ja tottumukset ovat tulleet tutuiksi jo edellisinä vauva-aikoina. Ei ole niitä samoja ajatuksia kuin aiemmin, kun mietti millainen äiti olen. Silloin sitä saattoi pitää kiinni jostakin periaatteestaan vain siksi, koska luuli, että tämä on ainoa oikea keino. Äitiys täytti itsensä ja siihen "mustaan aukkoon" oli helppo solahtaa. Kaikkia toimiaan ja tekojaan mietti äitiyden kannalta ja kuvitteli, että hyvä äitys oli sitä, että elämä aika pitkälti pyöri lasten ynpärillä.

Huh, onneksi enää ei ole niin. Silloin se kuului siihen, ensimmäisen lapsen kanssa ja vielä vähän toisenkin. Nyt niitä asioita ei enää mieti ja pää saattaa mennä off-asentoon siinä vaiheessa kun joku rupeaa puhumaan pilteistä, parhaista ensikengistä, vaippamerkeistä tai lastenvaatteista. Lastensaanti tosiaan muuttaa ihmistä, mutta miksi isät eivät hössötä samalla tavalla kuin äidit? Edes sen ensimmäisen kanssa? Tai sitten en ole vain huomannut.

Joka tapauksessa, olen vain iloinen, että kolmannen kohdalla olen vihdoin valahtanut sinne "isien puolelle". Nyt tietää, että kokonaisuuden kannalta on tärkeää olla sekä äiti, että nainen, puoliso ja ystävä. Tärkeää on pitää huolta sekä itsestään, parisuhteestaan, ystävyyssuhteistaan kuin lapsistaankin. Ehkä se tuo tiettyä rentoutta tähän olemiseen, varsinkin vauva-aikana, eikä sinne "mustaan aukkoon" ole vaarassa edes uittaa isovarvastaan.

(Jaahas, tuli sitten taas rönsyilevää ajatuksenjuoksua!)

Näihin mietteisiin; Hyvää yötä!