Tuntuu todella siltä, että elän onnellisinta aikaa tähän astisessa elämässäni (taikauskoisena koputetaan puuta kop kop). Kaikki vain tuntuu olevan niin hyvin.
Teen kanssa pyyhkii hyvin; tasaista eloa ilman suurempia murheita tai eripuria. Ollaan jo sen verran opittu tuntemaan toisiamme, että tietää, miten asiat sujuu parhaiten; milloin on parempi antaa periksi, milloin hurtti huumori pelastaa, milloin on parempi patistaa toinen nukkumaan ja milloin on parempi pitää suunsa kiinni.
Lapset on ihan huippuja! Veikalla on omia juttujaan, kyselee paljon ja yhdessä etsitään googlesta tietoa esim. kuinka ukkosmyrsky syntyy tai mikä on muumio.
Tytyllä riittää kärsivällisyys ulkovaatteiden pukemiseen puolen tunnin ajan, mutta ei siihen, jos joku sanoo mitä pitäisi tehdä. Tulta ja tappuraa.
Ja vauva. Olen miettinyt hyvää lempinimeä tänne, sillä ei kai meidän vauvaa voi vauvaksi ikuisesti kutstua? Poju onkin saanut lempinimen "Runeberg", Tytyn ja Veikan suussa taipuen muotoon "Luunepeli." Ja siitä lyhyempään muotoon Ruune. Joten olkoon sitten Ruune täälläkin.
Ruune jaksaa hymyillä ja haastella. Välillä alahuuli väpättäen valitetaan äidille jostakin ja kohta taas poika on itse aurinko. Päivisin nukutaan puolen tunnin pätkiä, joista kertyy unta n. 2-3 tunnin verran. Illalla nukahdetaankin aikaisin yöunille, nukutaan tiiviisti äidin kyljessä kiinni tutti suussa ja unirätti kainalossa.
Oma pää jaksaa mitä parhaiten. Nautin tästä kaikesta niin suunnattomasti! Side vauvaan on tällä kertaa syntynyt helposti ja olen siitä niin iloinen. Varsinkin kun tietää, ettei se välttämättä ole itsestäänselvyys.
Olen niin iloinen, että Tee sai opintovapaansa tähän saumaan. Se, että arkea on voinut joustavammin suunnitella, on ollut iso plussa kolmen pienen lapsen kanssa. Jos on ollut neuvola- tai labrakäyntejä, ei ole tarvinnut roijata kaikkia lapsia mukaan. Vastavuoroisesti olen ottanut muksut ja lähtenyt evakkoon kavereille, jotta Tee on saanut opiskelurauhan.
Se, että on läheisiä ihmisiä ympärillä oman perheen lisäksi, on kullanarvoista. Tuntuu, että nyt ympärillä on ihmisiä, jotka tuovat niin paljon iloa ja hyvää mieltä. Sellaisia samanhenkisiä, joiden kanssa jutut menevät yhteen ja joiden kanssa ei ole asiaa, josta ei voisi puhua. Arvomaailma on sama, vaikka luonteet ja mielipiteet voivatkin erota.
Hyvin usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa ristin käteni ja kiitän, toivoen tämän hyvän jatkuvan ilman suurempia mullistuksia; pysyttäisiin terveinä, sillä jo pääsee pitkälle.
Tästä kaikesta on vain niin tavattoman kiitollinen.
<3 Näinpä <3 Olin lauantaina kuuntelemassa lääkärin luentoa aiheesta:Lähimmäisen kohtaaminen.yks tärkeimmistä asioista,mitä sanoi itse opetelleensa aikana,kun omat lapset olivat pieniä.Joka ilta muistaa kiittää niistä läheisistä,jotka ovat ympärillämme...Siinä on oikeasti opettelemista,mutta varmasti kannattaa :)
VastaaPoistaOli varmasti mielenkiintoinen luento, tuollaista voisin itsekin käydä kuuntelemassa:) Jäikö mitään muuta mielenkiintoista mieleen?
PoistaHei ihanaa pohdintaa!!! Tykkään aivan hurjasti lukea blogeja, ja se lastenvaatehöpsötys on ihanaa kevennystä arkeen. Viimeaikoina on blogeissa alkanut näkyä syvällisempää pohdintaa (siis niissä joissa vierailen) ja se jos mikä voimauttaa tänne ruudun toiselle puolen :) olen seurannut blogiasi n.puoli vuotta (?) ja kahlannut sen kokonaisuudessa läpi pari kertaa. Ihanan rehellisesti kerrot arjestanne! Kiitos siitä :)
VastaaPoistaItselläni "pää levisi" alkuvuodesta, en avaa enempää,ehkä joskus myöhemmin. (uuvuin, oma lapsuus pukkasi pintaan todella voimakkaasti) Minulla on 8ja 5v tytöt, vauvakuume roihuaa hurjana! Pelkään vain,että jos lapsi ei olekaan terve. Ja sitten myös omaa itseäni, jos pääni ei pysykään kasassa, tällä hetkellä elämä hymyilee. Ehkä pelko siitä jos tämä nyt oleva hyvä loppuu...? (vaikka mihin se loppuisi, vahvempana vain kestäisi vastoinkäymiset paremmin)
No, tämä oli tämmöistä ääneen pohdintaa, pointti oli se, että kiitos kivasta blogista ja tämä hyvä jatkukoon, niin sinulla kuin minulla :)
T.Sanniska
Olipa kiva lukea pohdintaasi:) Sitä tosiaan kaiken tämän hyvän keskellä miettii, että voiko se jatkua samanlaisena. Sitä ainakin kovasti toivoo.
VastaaPoistaNuo lapsuus-ja nuoruusajan asiat taisi olla pohjimmiltaan itselläkin syynä siihen, että "pää levisi" silloin parisen vuotta sitten. Mutta nyt jälkikäteen ajateltuna sitäkään ei vaihtaisi pois. Osaa niin paljon paremmin arvostaa ihan tällaista tavallista arkea ja olemista, ilman mitään sen kummempaa.
Ja tuo ettei vauva olisi terve, on myös aika tuttua. Sitä miettii, että jos jo pari kertaa kaikki on mennyt hyvin ja on saanut terveen vauvan, voiko olla niin onnekas, että se tapahtuu vielä kolmannen kerran...?
Vastoinkäymiset tosiaan vahvistaa. Rohkeasti vain uutta vauvaa yrittämään:)