Isä - tuo äidin pikku apuri?

Luin Anu Silfverbergin "Äitikortti".

Varsin raikas ja kutkuttava kirja, jota lukiessa muistui mieleen omat aatokset äidin ja isän rooleista.

Nimittäin, en ennen lapsia tajunnut, että äidin tekemiset ovat itsestäänselvyys ja hyvänä isänä olemiseen riittää oikeastaan vain elossa oleminen ja samassa taloudessa asuminen. Näin lievästi kärjistettynä.

Ekan kerran tajusin, että "Mitäs helvettiä?", kun Veikalla oli nimijuhlat. Pojalla oli juuri tiheän imun kausi tai mikä lie, kuitenkin tissillä oltiin koko ajan, aamusta iltaan ja yölläkin.

Nimijuhlien järkkäilystä ei tullut mitään; kämppä olisi pitänyt siivota, ikkunat pestä ja voileipäkakut tehdä.

Joten kun juhlat oli sunnuntaina, itse istuin lauantain sohvalla imettäen Teen siivotessa ja ohjeitteni mukaan väsätessä kakkuja. Sen kummempia asiaa kummastelematta.

Juhlapäivänä kämppä loisti ja voileipäkakut olivat varsin makoisia. Vauva huusi koko muun ajan, paitsi silloin kun ei ollut tissi suussa.

Mainitsin mummolleni, että Tee on tehnyt kakut ja siivonnut. Ja siitäkös se riemu repesi!

Mummo tarrasi Teetä kaulasta kiinni ja halasi, päivitteli minulle miten hyvän miehen olen saanut. Siihen samaan kuoroon tulivat mukaan muita sukujen naisia hehkuttamaan että "Ihanko itse Tee on kakut tehnyt, kylläpä on hienoa ja upeaa ja...!"

Ehkä hienoinen katkeruus nousi ilmaan kun siinä kuunnellessa mietin, että olisinko saanut samat kehut ja päivittelyt, jos olisin kertonut tehneeni kakut, siivonneeni ja imettänyt vielä vauvaa samalla koko ajan?

Teen kanssa ollaan juteltu, miten helposti mies voi saada tuntemattomiltakin leiman "tuo on hyvä isä." Siihen kun voi riittää pelkkä olemassa olo (Niitäkin kun kuulee olevan, jotka katoavat paikalta kahden viivan paukatessa tikkuun). Lapsen kantaminen sylissä julkisella paikalla on jo lähes papukaijamerkin arvoinen isäsuoritus.

En epäile, etteikö olisi rankkaa käydä päivisin töissä. Kuitenkin vähän haiskahtaa, kun läheinen ihminen päivittelee Teelle, miten varmasti on todella raskasta työskennellä päivisin kun illalla joutuu olemaan lasten kanssa.

Raskasta olla lasten kanssa?

En vain kertakaikkiaan ymmärrä tätä.

On mies ja nainen. Ollaan yhdessä. Syntyy lapsia. Molemmat haluavat yhtä paljon kasvattaa lapsia ja olla läsnä. Toinen tekee pitkiä päiviä töissä, odottaa iltaisin näkevänsä perheensä ja pääsevänsä touhuamaan edes tunniksi lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Raskaalta kuulostaa se, että näet lapsiasi vain muutaman tunnin illassa.

Usein nämä päivittelijät ovat edellisen sukupolven naisia, joten tietyllä tavalla ymmärrän. Tuskin oma isäni on kertaakaan vaippoja vaihtanut, saati herännyt yöllä vauvan huutoon. Todennäköisesti mies on kuorsannut äidin toisella puolella samalla kun vauva on pitänyt omaa älämölyään toisella puolella.

Joten sellainen mies, jolta hoituu iltanukutukset, ruoan tekemiset, kakkavaippojen vaihtamiset ja läsnäolo, voi tosiaan tuntua vähän sadunhohtoiselta jos ei omalta puolisoltaan ole aikoinaan saanut tukea.

Mutta jotenkin olen kuitenkin kuvitellut, että tuo on ihan nykypäivää. Että olisi enemmän poikkeuksellista se, että ajateltaisiin lasten olevan se "äitien projekti".

Olen ajatellut, että olemme ihan normiperhe sen suhteen, että lapset hoidetaan yhdessä. Tai ainakin isolla haravalla vedettynä tuntuisi ainakin siltä, että tuttava/ystäväperheissä on suurimmassa osassa ainakin sama meno; lapset kasvatetaan yhdessä, eikä se oli sen kummempi asia.

Mutta löytyykö vielä paljon niitä perheitä, joissa isä on delegoinut kasvatusvastuun äidille? Tai perheitä, joissa on yhteisesti sovittu lastenhoito toiselle vanhemmalle toisen keskittyessä elannon hankkimiseen?

Ajatellaanko nykyäänkin vielä niin, että äiti on äiti ja isä se äidin "pikku apulainen" lastenhoidossa ja -kasvatuksessa?

(Suosittelen kyllä kirjaa. Mukavan erilainen kirja lisääntymisestä ja siihen liittyvistä asioista!)